Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Sisältö:

1.1. Alussa oli ukkoslintu
1.2. Ukkosenjumala saapuu
1.3. Jumalattaren viimeinen vastaisku
1.4. Ukkosenjumala vakiinnuttaa asemansa

2.1. Ukkosenjumalan eufemismit
2.2. Tulensyntymyytit
2.3. Ilmarinen

3.2. Nimitysten iästä

1. UKKOSENJUMALAN HISTORIA

Etymologiat ovat peräisin teoksista:
Hellquist, Elof 1980: "Svensk etymologisk ordbok" (SEO),
Itkonen, Erkki 1992 (alk.): "Suomen sanojen alkuperä" (SSA),
Pokorny, Julius 1959: "Indogermanisches etymologisches Wörterbuch" (IEW),
Rédei, Károly 1986 (alk.): "Uralisches etymologisches Wörterbuch" (UEW),
Toivonen, Yrjö Henrik 1955 (alk.): "Suomen kielen etymologinen sanakirja" (SKES).

1.1. ALUSSA OLI UKKOSLINTU

Täällä ukkoslintua lienee edustanut kotka. Kotka on edeltänyt antropomorfista (ihmishahmoista) ukkosenjumalaa myös Kreikassa ja Mesopotamiassa. Idempänä kielisukulaistemme keskuudessa ukkoslintu on kuvattu teeren kaltaisena (hantit), hanhena (nenetsit) tai sorsana (itäisemmät samojedit) ja Siperian muiden kansojen keskuudessa esim. kotkana tai kiinalaisvaikutteisena lohikäärmeenä.

Kivikauteen palautunee myös salaman vertaaminen käärmeeseen. Tämän vertauksen motiivina on pidetty laajalle levinneen kyyn selän sahalaitakuviota, ja sen otaksutaan syntyneen viimeistään maanviljelyn vakiintuessa. Pysyvän maanviljelyksen iästä maassamme ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta se lienee vakiintunut viimeistään pronssikaudella toisen esikristillisen vuosituhannen aikana.

1.2. UKKOSENJUMALA SAAPUU

Tanskasta tunnetaan tältä ajalta myös falloksenmuotoisia nuijanpäitä, mikä Salon mukaan oikeuttaa päätelmään, että ukkosenjumalan mukana seurasi patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys ja mieskeskeisyys. Ukkosenjumalan hedelmällisyysaspektia en kuitenkaan tarkastele tässä kirjoituksessa.

1.3. JUMALATTAREN VIIMEINEN VASTAISKU

1.4. UKKOSENJUMALA VAKIINNUTTAA ASEMANSA

Suomen ajoitukset sijoittavat vasarakirveiden ensimmäisen vaiheen jo vuoteen 3 200 cal BC, mistä aiheutuu pieni ristiriita, koska yleisen käsityksen mukaan vasarakirveet kehittyivät nuorakeraamisen kulttuurin ydinalueilla Itämeren etelärannalla edellisessä kappaleessa mainittuun aikaan, ja vasta pieni joukko indoeurooppalaisia tulokkaita olisi tuonut tämän kulttuurin Lounais-Suomeen. Eri alueiden ajoitusten yhteensovittamisessa on siis vielä tarkentamista.

Ensimmäiset vasarakirveet olivat kaikkialla samantyyppisiä, mikä kertoo väestön nopeasta ekspansiosta uusille alueille. Suomessa vasarakirveestä kehittyi lyhyempi ja leveämpi muoto, ja Virossa ja Ruotsissa kehittyivät niin ikään omanlaisensa muodot. Suomessa myöhäisempien vasarakirveiden joukossa on paljon kömpelöitä tekeleitä, mitä Salo pitää kulttuurin rappion merkkinä. Mielestäni kyse voi olla myös siitä, että Suomen rannikkoalueiden varhaisempi kampakeraaminen (uralilaisperäinen, suomalais-ugrilainen) väestö alkoi jäljitellä alueelle saapuneiden nuorakeraamikkojen erilaisia kiviesineitä, mikä kertoisi kulttuurien yhteensulautumisen alkamisesta. Lisäksi Salo itsekin toisessa yhteydessä mainitsee, että koska vasarakirveet olivat enemmän kultti- kuin käyttöesineitä, ne saattoivat jäädä toisinaan karkeaan, puolivalmiiseen asuun.

Kampakeraamisen alkuväestön ja nuorakeraamisten tulokkaiden välillä saattoi olla kilpailua pyyntialueista, vaikka tulokkaat ovat ilmeisesti kokeilleet alkeellista maanviljelyä Suomessakin. Tämän kilpailuasetelman vuoksi välit saattoivat olla viileät, mikä selittäisi sen, että rannikon ja Lounais-Suomen varhaisemmat asukkaat eivät omaksuneet uutta kulttuuria, kun taas sisämaan asukkaiden (joiden alueelle tulokkaita ei asettunut) löytöpaikoilta tavataan vasarakirveitä. Sisämaan asukkaat ovatkin mahdollisesti tutustuneet ukkosenjumalaan vasarakirvesväen kauppiaiden välityksellä. Ilmasto muuttui noihin aikoihin jälleen viileämmäksi, mikä ilmeisesti pakotti vasarakirveskansan siirtymään yhä enenevässä määrin pyyntielinkeinoon. Tämä ja tulokkaiden vähälukuisuus aiheuttivat kulttuurien sulautumisen n. 2 500 cal BC alkaen, mistä syntyi lounaissuomalainen Kiukaisten kulttuuri.

Noihin aikoihin tuli Virosta maahamme uusi vasarakirvesväestön aalto. Sen kirveet olivat latteampia, matalampia, ja monesti suippohamaraisia, eli eivät yhtä tasapainotettuja kuin Suomessa. Tulokkaat olivat mahdollisesti Virossa sekoittuneet paikalliseen kampakeraamiseen väestöön, ja joukossa oli suurella todennäköisyydellä kaksikielisiä. Varhaiskantasuomalaisen kielen (oletettu itämerensuomalais-saamelainen kantakieli) osaaminen selittäisikin osaksi sen, miksi rannikkomme kampakeraamikot eivät vierastaneet enää tätä toista aaltoa. Kiukaisten kulttuuriin näyttäisi nimittäin vaikuttaneen enemmän tuore virolainen vasarakirvesvaikutus kuin varhaisempi lounaissuomalainen. Kiukaisten kulttuurin syntyaikoina, viimeistään 2 300 cal BC, rannikonkin suomalais-ugrilainen väestö olisi ottanut ukkosenjumalan omakseen.

Kielellisesti viimeistään tässä vaiheessa indoeurooppalaisten (kova kiista on edelleen siitä, edustaako vasarakirveskansan kieli vielä kantaindoeuroopan tasoa vai jo kantabalttilaista kielivaihetta, tästä enemmän lopussa) lainasanojen tulva ja foneettinen vaikutus sai aikaan sen, että Suomen lounaisrannikolla, samoin kuin Virossa, alkoi kehittyä itämerensuomalaisten kielten (nykyään suomen murteet, karjalan murteet, lyydi, vepsä, vatja, viro ja liivi) kantamuotoja, vaikka yhtenäinen myöhäiskantasuomi (perinteinen itämerensuomalaisten kielten kantakieli) ei vaikutakaan todennäköiseltä, koska Viron alueella kyseinen kieli vastaanotti varmastikin enemmän balttilaisvaikutusta. yhteydet Suomenlahden yli jatkuivat kuitenkin pitkän aikaa, minkä osoittavat eri-ikäiset balttilaiset lainasanat itämerensuomalaisissa kielissä. Sisä-Suomen asukkaiden vähemmälle varhaiselle indoeurooppalaiselle lainavaikutukselle jääneestä kielestä taas alkoi kehittyä kantasaame.

Sisämaan asukkaat ovat yhdistäneet vasarakirvesjäljitelmiinsä vanhoja uskonnollisia aineksiaan: sekä sydän-Savosta Heinävedeltä että Kannakselta Antreaasta on löydetty karhunpäinen vasarakirves. Vanhin ukkosenjumalan kuva Suomessa ja ehkä koko Euroopassa taas on löydetty Kiuruvedeltä: vasaranuija, jolla on ihmispäinen hamara. Nuija on valmistettu uraliitti-porfyriitista, mikä paikantaa sen tekijän Viroon. Lisäksi tekotapa on Viron vasarakirveskulttuurille ominainen.

Kivisiä vasarakirveitä valmistettiin vielä koko pronssikauden ajan aina vuoteen 500 BC saakka. Koska pronssikirveet olivat paljon tarkoituksenmukaisempia, ei kivikirveille jää muuta funktiota kuin ukkosenjumalan kultin tunnus. Tätä vahvistaa sekin, että niitä tehtiin pehmeistäkin kivilajeista, jotka eivät sopineet työkalukäyttöön. Vielä historiallisella ajalla "ukonvaajoja" (nimitettiin myös ukonnuoliksi, -taltoiksi, -kynsiksi, -nauloiksi tms.), maasta löytyneitä kivisiä vasarakirveitä ja muita kivikirveitä, käytettiin suojelemaan rakennuksia salamoinnilta ja tulipaloilta sijoittelemalla niitä ullakoille tai kattorakenteisiin.

2. UKKOSENJUMALAN NIMI

Balttilaisista kielistä liettuaa (ainoa toinen tämän ryhmän kieli on latvia, muut balttilaiset kielet ovat jääneet joko slaavien tai germaanien ekspansion alle) pidetään hyvin konservatiivisena indoeurooppalaisen kielikunnan mittapuulla katsoen. Mieleen nouseekin kysymys, kuinka kauas taaksepäin voidaan johtaa balttilainen ukkosenjumala Perkúnas, jonka variantteja (mm. Perkele) Suomestakin tunnetaan? Perkelettä Salo ei juuri käsittele, mainitsee vain, että se ei ilmeisesti ollut enää kristinuskon tullessa kovinkaan voimakas jumala maassamme, koskapa se uskallettiin samaistaa itseensä sielunviholliseen Saatanaan. Ukon kultti sen sijaan oli niin voimakas vielä 1500-luvulla, että itse Agricolakaan ei rohjennut sen kimppuun käydä saatika Ukkoa Saatanaksi julistaa, tyytyipä vain mutisemaan tuomionsa moisesta pakanallisuudesta. Torbjörn Nilsson on vastikään yrittänyt johtaa suomen Perkeleen variantteineen kantasanasta *perko, jonka hän taas johtaa germaaniselta taholta. Mielestäni Nilssonin esittämät merkityksensiirtymät ovat aivan liian monimutkaisia verrattuna vanhaan Perkúnas-vaihtoehtoon, ja SSA onkin hylännyt vastaavat ehdotukset. Ja koska ukkosenjumala on saapunut maahamme jo hyvin varhain, on järkeenkäypää olettaa sen nimenkin tulleen tutuksi jo tuolloin. Yhteydet Baltiaan olivat myöhäisellä kivikaudella paljon vilkkaampia kuin yhteydet Skandinaviaan, joten mielestäni nimen originaalia on etsittävä juuri balttilaisista kielistä. Mikään ei tosin estä sitä, etteikö Perkúnaan muinaismuoto voisi olla Baltiassa johdettu samasta indoeurooppalaisesta sanueesta, johon Nilssonkin viittaa.

2.1. UKKOSENJUMALAN EUFEMISMIT

Ukko, Äijä, Vanha Mies, Pitkäinen, Pitkämöinen, Ylinen Herra, Ylinen Jumala, Taivahinen, Taivaan Asuja, Remupilven Reunimmainen. Ukko sanana on itämurteista alkuperää ja levinnyt läntiseen Suomeen viimeistään 1642 Raamatunkäännöksessä, jossa Ukkosella korvattiin Agricolan Uudessa Testamentissa 1548 käyttämä Pitkäinen. Pitkäinen on ollut käytössä erityisesti Varsinais-Suomessa ja Virossa, ja osittain samalla alueella tavataan myös nimitystä Äijä. Se on tunnettu varsinaissuomalaisten, hämäläisten, saamelaisten ja virolaisten keskuudessa. Ukko ei alunperin ollut mikään ylijumala, vaan "ylinen" viittasi asuinsijaan, taivaaseen. Ylijumalaksi se hahmotettiin vasta kristinuskon vaikutuksesta.

Tuoreita nimityksiä ovat mm. Isäinen, joka on ruotsalaisvaikutusta. Samaan yhteyteen liittyy Kullaan Kuffankallio, jossa kerrotaan asuneen mahtavan hiiden, Kuffaarin. tämä on suora laina Torin nimityksestä Godfar. Nämä nimitykset palautuvat aikaisintaan myöhäiskeskiajalle.

Rauni on vanhastaan tulkittu ukon naiseksi Agricolan säkeestä: "Quin Rauni Ukon Naini härsky". Rauni on skandinaavinen lainasana ja tarkoittaa pihlajaa. Salo kuitenkin argumentoi vakuuttavasti, miksi kyseessä onkin Ukon attribuutti, määrite, eikä suinkaan hänen naisensa nimi. Ensiksikin muilla vanhoilla naisjumalilla ei ole nimeä; toiseksi pihlaja selittyy skandinaavisen mytologian vaikutuksesta: Tor meinasi kerran hukkua Vimur-virtaan, mutta sai kiinni pihlajasta ja pelastui. Skandinaavinen Tor on vaikuttanut myöhempinä aikoina paljon Ukkoon. Lisäksi Agricola ei kirjoittanut yhdyssanoihin yhdysmerkkiä, viivaa: hän siis tarkoitti kirjoittaa Rauni-Ukko, Pihlaja-Ukko. Pihlaja liitetään muutenkin ukkoseen. Englannissa, Liettuassa ja muuallakin Euroopassa on uskomuksia, että pihlajan alla on turvassa ukkoselta.

2.2. TULENSYNTYMYYTIT

"Tulta iski Ilmalainen,
Väinämöinen välkytteli
…"
(Etelä-Pohjanmaa)

Ilmalainen tarkoittaa tässä Ilmarista, kuten selviää useista toisinnoista, joissa Väinämöisen edellä mainitaan milloin Illamoinen, Ismaroinen, Ilmanrinta tai Ilmarinen. Salo kiinnittää huomiota siihen, että ensisijainen iskijä on aina Ilmarinen, joka toisinaan esiintyy yksinäänkin. Väinämöistä on tarvittu kertosäkeeseen, ja he ovat Salon mukaan olleet mahdollisesti veljesjumalia. Muista yhteyksistä nimittäin tiedetään, että Väinämöinen on veden jumala, joten hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön. Syy siihen, miksi Väinämöisen nimi on säilynyt turmeltumattomana, mutta Ilmarisesta esiintyy useita variantteja, on Salon mukaan tabukäytännössä: Ilmarinen oli ukkosenjumala, joten hänen oikeaa nimeään oli kierrettävä, jottei kutsuttaisi salamaa iskemään. Koska eräässä toisessa eteläpohjalaisessa runossa alkutulen iskijänä on vastaavasti Pitkämöinen (yleinen salaman nimitys, Pitkäisen toisinto), katsoo Salo olevan selvää, että ukkosenjumala oli Ukko Ilmarinen.

2.3. ILMARINEN

Salon mukaan sanat *taivas, *vasara ja *jumala ovat lainoja arjalaiselta taholta, joten hän uskoo myös ukkosenjumalan omaksutun siltä taholta. Ainakin *taivaalle on nyttemmin kuitenkin esitetty vakuuttavampi balttilainen etymologia, joten ukkosenjumalan balttilaisen alkuperän olettamiselle ole nähdäkseni esteitä. Lisäksi vaikka *jumala olisikin arjalainen laina (minkä SSA kiistää), on sen omaksumisen ja ukkosenjumalan maahantulon (vasarakirvesväestön saapuminen) välillä kuitenkin ehtinyt kulua jo tuhannen vuotta. Jumalasta olisi muodostunut siis vasta myöhemmin Salon esittämällä tavalla ilmanjumalan epiteetti, eräänlainen toimenkuvanimitys. Alkuperäistä nimitystä on siis joka tapauksessa etsittävä sieltä, mistä ukkosenjumalakin saatiin: balttilaiselta taholta.

Ilmarisen alkuperäinen nimi on Salon mukaan ollut Ilmamo, Ilmamoinen. Tämä lienee vanhempaa perua kuin -ri-päätteinen variantti. Ilmamo ei kuitenkaan muistuta lainkaan esimerkiksi nimeä Perkúnas, vaan on johdettu suomalais-ugrilaiseen kerrostumaan palautuvasta sanasta *ilma. Tämäkin vaikuttaa loogiselta, jos oletetaan, että Perkúnas-nimeä (joka muuten olisi äännetty samassa asussa myös varhaiskantasuomessa, vain paino olisi siirtynyt ensitavulle; ú = painollinen) ei ole uskallettu lausua, minkä seurauksena siitä on ensin luotu vääristyneitä muotoja, ja sittemmin ukkosenjumalaan on voitu viitata vain ilman jumaluutena. Ilman alkuperäinen rekonstruoitu merkitys on 'taivas, sää'.

On huomattava, että tabukäytäntö on voinut vääristää nimitystä myös balttilaisella taholla. Näin ollen ei ole lainkaan varmaa, että liettuan Perkúnas edustaisi alkuperäistä puhdasta muotoa. Nimi palautunee kuitenkin siihen (luoteis)indoeurooppalaiseen sanueeseen, josta balttilainen Perkúnas ja toisaalta kenties myös Nilssonin ehdottama germaaninen *bergô-sanue (ô = pitkä oo) juontuvat. Ties vaikka jokin suomen murteissa esiintyvistä varianteista olisi balttilaisella taholla kyseisestä sanueesta johdetun ukkosenjumalan nimityksen suora perillinen: Perkule, Perkele, tms. Vasarakirvesväen kieli on kuitenkin vastannut vielä luoteisen kantaindoeuroopan tasoa, ja vasta myöhemmin se on alkanut jakautua Itämeren rannoilla germaaniseksi ja balto-slaavilaiseksi haaraksi. Mitenkään muuten ei voida selittää niitä itämerensuomalaisiin ja saamelaiskieliin rajoittuvia lainasanoja, jotka edellyttävät kantaindoeuroopan rekonstruktiotasoa. Näin ollen ainakin Lounais-Suomen varhaiskantasuomeen omaksuttu Perkele-tyyppinen nimitys, Baltiassa kehittynyt ja liettuassa säilynyt Perkúnas-nimitys sekä germaanisella taholla *bergô-sanueesta kehittyneet nykyisin vuorenhaltijaa tms. merkitsevät nimitykset olisivat tasavertaisia säilymiä tämänkaltaisesta luoteisindoeuroopan sanasta. Sana on mielestäni voinut germaanisellakin taholla merkitä alunperin ukkosenjumalaa, mutta jossain vaiheessa sen olisi syrjäyttänyt Tor-tyyppinen sanue (myös nykysaksan Donner, 'ukkonen'), jota tavataan ainoastaan germaaniselta taholta.

3. YHTEENVETO: PERKELE --> ILMARINEN --> UKKO

Nuorempia kutsumanimiä ovat Äijä, Ukko, Pitkämöinen, Pitkäinen yms. Aivan kuten Perkele-nimityksen alkuperäinen kohde unohdettiin ilma-sanueen kiertoilmausten yleistyessä, samoin kävi myös Ilmamo-nimitykselle tässä vaiheessa. Nykyään lähinnä Kalevalasta tuttu seppäjumaluus Ilmarinen ei enää yhdistynyt ukkosenjumalaan, vaikka rauta ja sen syntyyn tiiviisti liittyvä tuli ovatkin ukkosen- (sytyttävä salama) ja ilmanjumalan (ahjoon puhaltavat palkeet) alaa. Itämurteinen Ukko(nen) levisi lähes koko maahan ja yleistyi tarkoittamaan kirjasuomessa sitä säätilaa, jossa taivas jyrisee ja salamoi. Vielä 1 500-luvulla Ukko oli niin vahva jumala, että kristillinen kirkko ei rohjennut yhdistää sitä Saatanaan. Sen sijaan Perkeleen kohtaloksi koitui tämä samaistaminen. Perkeleen on täytynyt siis olla jonkinlainen jumalhahmo, jonka funktio on voinut olla jo hämärtynyt. Kansa muisti vain, että sen nimeä pelättiin. Ei ole mielestäni mahdotonta, etteikö Perkele olisi jo pakanuuden aikoina voinut tarkoittaa jonkinlaista "pahaa", todennäköisesti siis kuolemaan liittyvää hahmoa. Esimerkiksi Siperian uralilaisilta kansoilta tavataan alisen maailman ja kuoleman jumala, nenetseillä Nga. Tällainen hahmo olisi mahdollisesti voinut olla myös muinaisilla suomalaisilla, ja Perkele-nimitys olisi voitu yhdistää siihen sen jälkeen, kun Ilma(mo)-sanue syrjäytti sen ukkosenjumaluutena.

3.1. NIMITYSTEN IÄSTÄ

Indoeurooppalainen *deieu-sanue 'jumala, taivaallinen' > kreikan Zeus, latinan Jupiter, muinaisintian Dêvah, kantagermaanin Tîwaz (josta skand. Tyr), balttilainen deiwas (josta suomen taivas ja nykyliettuan dievas 'jumala').

Indoeurooppalainen *bhergh-sanue > kantagermaanin bergo- 'vuori; vuorenhaltija' (josta mm. ruotsin berg 'vuori'), liettuan Perkúnas, suomen Perkele.

Suomalais-ugrilainen *ilma-sanue > suomen ilma (josta Ilmamo), saamen albme, udmurtin in (josta Inmar 'jumala'), komin jen, mansin ja hantin vastaavia muotoja.

Suomalais-volgalainen *juma(la)-sanue > suomen jumala, muiden itämerensuomalaisten kielten vastaava sana, mordvan ja marin juma-tyyppinen sana. SSA:n mukaan ei arjalainen laina.

Obinugrilais-samojedilainen *num-sanue > obinugrilaisten hantin ja mansin sekä samojedikielistä nenetsin, selkupin, koibaalin, matorin ja taigin num-tyyppinen sana merkityksessä 'taivaanjumala'.

Viimemainittu on UEW:n mukaan kantauralilainen sana, mutta erehdys on ymmärrettävä vanhan kaksijakoisen sukupuumallin pohjalta, jonka mukaan kantaurali jakautui ensiksi samojedihaaraan ja suomalais-ugrilaiseen haaraan. Itäisen levikin perusteella ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa tällaista sanaa koskaan olleen läntisissä uralilaisissa kielissä, esim. suomessa. Toisaalta suomalais-volgalaisen levikin omaavan *juma-sanueen kanssa itäisempi *num-sanue on lähes täydennysjakaumassa. Voi olla, että sanueet ovat samaa alkuperää.

*ilma-sanue vastaa merkitykseltään indoeurooppalaista *deieu-sanuetta: kummassakin taivas on alkanut tarkoittaa myös taivaanjumalaa. *ilma-sanue voisikin olla jumalannimityksenä eräänlainen käännöslaina, mutta toki yhtä hyvin myös omaperäistä loogista kehittymää.

Indoeurooppalaisella taholla *deieu-sanue näyttää olevan Etelä-Euroopassa ja idempänä taivaanjumalan nimityksenä, kun taas *bhergh-sanuetta tavataan vain luoteisindoeuroopan jatkajakielissä (germaaniset, balttilaiset ja slaavilaiset kielet) samoin kuin itämerensuomalaisissa kielissä ukkosenjumalan merkityksessä, joten sen voisi ajatella olevan nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin piirissä syntynyt ilmiö. Miksi etelässä ja kaakossa indoeurooppalaisilla oli taivaan- ja ukkosenjumalalle eri nimitys kuin täällä pohjoisempana? Tähän ei ole toistaiseksi selitystä, ellei sitten oleteta ukkosenjumalalla olleen täällä pohjoisessa erilainen toimenkuva kuin etelämpänä. Täällä vuodenaikojen välinen ero on suurempi ja ilmasto ankarampi, miltä pohjalta eroa voisi mahdollisesti lähteä selvittämään.