Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Suomi kielialueena

Itämerensuomalaiset kielet on keskenään lähisukuisten kielten ryhmä. Tähän ryhmään kuuluvat seuraavat kielet: suomi, karjala, aunus, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja, viro ja liivi. Itämerensuomalaiset kielet palautuvat yhteiseen kantakieleen, kantasuomeen.

Itämerensuomalaiset kielet kuuluvat uralilaiseen kielikuntaan, joka muodostuu seuraavista kieliryhmistä: saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti ja samojedi. Nämä kieliryhmät sisältävät kahdesta kymmeneen kieltä siten että kielikunnan reuna-alueilla kieliä on yleensä enemmän (10 saamelaiskieltä, 9 itämerensuomalaista kieltä ja kymmenkunta historiallisesti tunnettua samojedikieltä) ja keskusalueilla vähemmän (kaksi mordvalaiskieltä, kaksi marilaiskieltä ja kolme permiläiskieltä sekä unkari yksinäisenä kieliryhmänsä edustajana). Kieliryhmiä vastaavat kantakielet (kantasaame, kantasamojedi jne.) palautuvat kaikki kantauraliin eli uralilaiseen kantakieleen.

Nykykielten suhde muinoin olemassa olleisiin kielimuotoihin ei ole aina yksiselitteinen, johtuen erityisesti valtiollisista rajoista. Niinpä nykyinen viron kieli koostuu pohjois- ja etelävirosta, jotka geneettisesti ovat ainakin yhtä etäisiä toisilleen kuin suomen itä- ja länsimurteet. Virossakin yhteinen valtiollinen kirjakieli on tietysti lähentänyt kieliä toisiinsa etenkin sanaston tasolla.

Myös suomen kieli on keinotekoinen valtiokieli, jonka murteet poikkeavat toisistaan hyvinkin paljon. Suomen itämurteet (savolaismurteet ja eteläkarjalaismurteet) palautuvat muinaiskarjalaksi kutsuttuun kielimuotoon, joka hajosi vasta 1 000 vuotta sitten. Muinaiskarjalan muita jälkeläisiä ovat varsinaiskarjala kaikkine murteineen ja inkeroinen, sekä aunus, jonka oletetaan syntyneen muinaiskarjalan levitessä Äänisenkannakselle varhaisemman muinaisvepsän alueelle. Myös lyydissä on muinaiskarjalaista vaikutusta, vaikka se palautuukin suoremmin muinaisvepsään.

Suomen länsimurteet eivät sen sijaan ole edes keskenään yhtenäiset. Vanhinta perua Suomessa edustaa muinaishäme, jonka suoria jatkajia ovat nykyiset hämäläismurteet ja jonka vaikutus on suuri myös pohjalaismurteissa (etelä-, keski-, pohjois- ja peräpohjalaiset murteet).

Lounais-Suomessa puhutut varsinaissuomalaiset murteet palautuvat pääosin muinaispohjoisviroon, joka levisi Suomenlahden eteläpuolelta ensimmäisen kerran arviolta vasta tuhatkunta vuotta sitten. Kyseessä on kuitenkin pitkäaikainen virolaisvaikutus eikä niinkään yksi aalto maahanmuuttajia. Varsinaissuomalaiset murteet eroavat siis geneettisesti eniten muista suomen murteista, eli enemmän kuin muinaishäme ja muinaiskarjala toisistaan. Tosin varsinaissuomalaismurteessa on säilynyt myös epävirolaisia piirteitä (kuten vokaalisointu) Lounais-Suomessa aiemmin puhutusta muinaishämäläisestä kielestä.

Pohjalaismurteissa on myös varsinaissuomalaista vaikutusta, ja pohjoisimmissa pohjalaismurteissa myös karjalaista vaikutusta. Silti pohjalaismurteet luetaan länsimurteisiin niiden vanhimman muinaishämäläisen perustan vuoksi.

Suomi 1000 vuotta sitten

Nämä heimot ymmärsivät vielä jotenkuten toistensa kieltä, mutta he eivät ymmärtäneet naapureina asuvien saamelaisten, skandinaavien, venäläisten ja balttien kieliä. Siltikään mitään yhteistä itämerensuomalaista identiteettiä ei näytä syntyneen, puhumattakaan valtiollisesta yhteydestä. Heimot hallitsivat asuttamaansa maakuntaa suvereenisti ja kävivät sotia naapuriheimoja vastaan.

Kirjakieli yhdistää

Turussa opiskelleena ja toimivana Mikael Agricola otti paikallisen puheenparren kirjakielensä pohjaksi, ja niinpä kielen nimeksikin tuli "varsinainen" suomi. Ruotsalaiset tietysti ajattelivat kaikkien Suomen alueen itämerensuomalaisten heimojen pärjäävän yhdellä kirjakielellä, vaikka murre-erot olivat ainakin yhtä suuret kuin ruotsin ja tanskan välillä.

Näiden heimojen "kansallinen" identiteetti on tietysti vaihdellut sen mukaan, millä puolen rajaa on sattunut asumaan: oliko naapureina "ruotsalaisia" vai "venäläisiä" "suomalaisia", ja kummalle puolelle kukin itse sattui minkäkin sodan jälkeen kuulumaan.

Pähkinäsaaren rauhassa 1323 savolaisista tuli "ruotsalaisia" ja kaikista muista karjalaisperäisistä heimoista "venäläisiä". Silti on selvää, että valtiollisesti määrittyvä identiteetti on toissijainen suhteessa aidompiin identiteetteihin, kuten juuri kieleen.

Karjala valtioiden pelinappulana

Kun katsotaan kauemmas menneisyyteen, huomataan että aiemmin tämä ns. Suomen Karjala (joka ei siis ole koko Karjala) oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja koko muu Suomi yhdessä sen kanssa vuosivälillä 1809–1917. Eikö siis Venäjällä olisi yhtä perusteltu oikeus vaatia koko Suomea takaisin?

Sitäkin aikaisemmin, 1600-luvulta lähtien, Suomen Karjala ja Suomi kuuluivat jälleen samaan valtioon, Ruotsin kuningaskuntaan. Eikö siis Ruotsilla olisi yhtä perusteltu oikeus vaatia Karjalaa ja koko Suomea takaisin?

Tätä kauemmas ei Suomen ja Suomen Karjalan yhteinen taival ulotu. Keskiajalla Karjala (Länsi-Kannasta lukuun ottamatta) kuului Venäjälle ja Suomi Ruotsille. Ennen ristiretkiaikaa mitään Suomea ei ollut, vaan tällä alueella oli useita itsenäisiä maakuntavaltioita: Suomi (= eteläinen Varsinais-Suomi), Kalanti-Satakunta, Häme ja Karjala, ja niiden välisiä erämaita asuttivat kiertelevät lappalaiset (joita pidetään saamelaisina, koska Etelä-Suomea myöten on saamelaisperäistä paikannimistöä).

Jos edelleen vedotaan "aikaisemmin oli näin" -argumenttiin ja ajatellaan tilannetta ennen naapurivaltojen sekaantumista asiaan, voitaisiin pitää perusteltuna itsenäisiä heimovaltioita: Suomen pääkaupunki olisi Turku, Kalanti-Satakunnan pääkaupunki olisi Pori ja Hämeen pääkaupunki olisi Tampere. Eikö Karjalalla täten olisi perusteltu oikeus vaatia itselleen suurta osaa nykyisestä Suomesta – sitä osaa, jonka muinaiskarjalaisperäiset savolaiset ovat asuttaneet?

Edellä olen asettanut kysymyksen Karjalan palauttamisesta laajempaan historialliseen perspektiiviin. Kun unohdetaan kansallismielinen propaganda ja pohditaan asiaa puhtaasti oikeudenmukaisuuden kannalta, päädytään siihen tulokseen, että "se pitäköön, jolle kohde ensimmäisenä kuului". Tämä nyrkkisääntöhän pätee kaikissa muissakin tapauksissa, miksei siis tässäkin? Ensimmäinen omistaja on laillinen omistaja, muut ovat varkaita.

Mikäli siis halutaan keskustella aluepalautuskysymyksistä, pitäisi ensin selvittää, mikä alue pitäisi palauttaa ja kenelle. Kuten edeltä on selvinnyt, on turha vedota siihen, että Karjala on aikaisemmin kuulunut Suomelle, ellei samalla olla valmiita hyväksymään argumentteina myös muita varhaisempia omistussuhteita.

Perustellusti voitaisiinkin vaatia: "Suomi takaisin Karjalalle!"
Tai peräti: "Suomi takaisin saamelaisille!"

Suomalaisuus identiteettinä

Suomalaisuus identiteettinä koski kuitenkin vain niitä luterilaisia, jotka asuttivat Ruotsin valtakunnan itäisintä osaa eli nykyistä Suomea. Ortodoksiset karjalaiset eivät ole koskaan kokeneet olevansa suomalaisia. Kun Ruotsi sai Stolbovan rauhassa 1617 Itä-Kannaksen, Laatokan Karjalan ja nykyisen Suomen Pohjois-Karjalan, pakeni karjalaisia näiltä alueilta suurin joukoin uuden rajan itäpuolelle. Tämä johtui siitä, että Ruotsin valtakunnan virallinen uskonto oli luterilaisuus, ja ortodokseja syrjittiin voimakkaasti.

Suomen Pohjois-Karjala onkin nimestään huolimatta itäsavolainen alue: lähes kaikki karjalaiset muuttivat pois, ja tilalle saapui luterilaisia savolaisia. Sen sijaan Suomen Etelä-Karjala on karjalainen maakunta. Länsi-Kannas on jo varhain joutunut Ruotsille ja läntisen kirkon vaikutuspiiriin, joten karjalaisuus on alueella säilynyt, joskin "läntistyneessä" muodossa.