Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Perinteinen shamanismi

Perinteisen shamanismin tärkein "väline" on shamaani. Shamaani on henkilö, joka matkustaa henkimaailmaan etsimään vastausta kysymyksilleen ja apua yhteisön sisäisiin ongelmiin. Shamaani vaipuu yleensä transsiin käyttäen apuvälineenään esim. rumpua tai rytmistä tanssia. Perinteisessä shamanismissa huumaavien sienien ja kasvien käyttöä on paljolti liioteltu. Tosiasiassa shamaani turvautuu näihin "oikoteihin" ainoastaan hätätilanteessa, eli kiireessä ja erittäin tärkeissä asioissa. Tällöin saatetaan myös järjestää koko yhteisön sisäinen transsi, jossa kaikki osallistujat ovat huumaavan kasvin tai sienen vaikutuksen alaisena ja vierailevat henkimaailmassa yhdessä. Psykoaktiiviset kasvit ja -sienet ovat pyhiä: niitä ei käytetty huvittelumielessä.

Transsin aikana shamaani matkustaa aliseen ("lankeaa loveen") ja neuvottelee siellä elävien olentojen kanssa kyseessä olevasta asiasta. Usein shamaani saa vastauksensa unien tai symbolien muodossa. Nämä vastaukset hän tulkitsee sitten yhteisölleen. Shamaani saattaa myös taistella sairaushenkiä vastaan tai noutaa sielun tai jonkin sen kadonneen osan.

Shamaanin työ on henkisesti ja fyysisesti raskasta, ja shamaani kouluttautuu tavallisesti virkaansa koko elämänsä ajan. Siksi shamaani onkin yhteisönsä uskonnollisen elämän tärkeimpiä hahmoja. Hän on yleensä yhtäaikaa pappi, parantaja ja taruntietäjä. Shamaanilla ei yleensä ole yhteisön maallisiin elinkeinoihin liittyviä velvollisuuksia.

Perinteinen shamanismi vaihtelee suuresti alueittain, mutta kyseessä on uskonnollinen järjestelmä, jota harjoitetaan periaatteiltaan samankaltaisena ympäri maailmaa. Shamanistiseen maailmankuvaan kuuluu tärkeänä osana jatkuva yhteys luontoon, joka nähdään elävänä olentona tai verkkona, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihminen on vain osa tätä elämän verkkoa, kuten ovat eläimet, kasvit, kivet, elementit ja henkiolennotkin. Shamanistisen maailmankuvan mukaan ihmisen tulee elää jatkuvassa harmoniassa luonnon kanssa, antaa sille saman verran kuin ottaa.

Nämä perinteisen shamanismin muodot ovat edelleen voimissaan, vaikkakin kirjoitettu tai julkaistu tieto niistä on sangen vähäistä johtuen juuri tämänkaltaisen shamanismin yhteisöllisestä luonteesta. Kansanperinteen tutkijat ovat yleensä tallettaneet vain shamanoinnin ulkoiset puitteet, eivätkä ole aina ymmärtäneet tai pitäneet tärkeinä shamaanin sisäisiä kokemuksia.

Nykyshamanismi

Toinen shamanismin suurista suuntauksista on nykyään suosiotaan kasvattava neo- eli uusshamanismi tai nykyshamanismi. Tämän shamanismin juuret ovat perinteisessä shamanismissa, mutta shamanististen menetelmien käyttö on tärkeämmässä asemassa kuin perinteiseen shamanismiin tiukasti kuuluva yhteisöllisyys. Voidaankin puhua shamanisteista, sillä nykyshamanismiin ei tarvita itse shamaaneja, vaan shamanististen menetelmien käyttötaito riittää. Shamaanien olemassaolo nykyshamanismissa olisikin vaikeaa, sillä ihmiset eivät nykyään muodosta tiiviitä yhteisöjä, jonka puitteissa shamanismilla itseään elättävällä shamaanilla olisi kysyntää.

Nykyshamanismi on syntynyt lähinnä 1960-luvun Pohjois-Amerikassa, kun nuoriso kaipasi vaihtelua uskonnolliseen kenttäänsä. Sittemmin nykyshamanismi on kasvanut suosituksi suuntaukseksi, eikä sitä mielletä varsinaiseksi uskonnoksi. Kyseessä onkin enemmänkin tekniikka- tai menetelmäkokonaisuus, jolla pyritään oman elämän hallintaan, kuin varsinainen maailmankatsomus. Shamanisti voi siis olla uskonnoltaan periaatteessa yhtä hyvin kristitty kuin pakanakin.

Shamanisti ottaa vaikutteita monilta eri suunnilta ja saattaa eklektisesti yhdistellä idän filosofioita ja länsimaisia pakanauskontoja menetelmiinsä. Yksinkertaisuus ja luonnon kanssa harmoniassa eläminen ovat usein kuitenkin myös shamanistin tavoitteena. Shamanisti saattaa harjoittaa taitoaan myös harrastuksenomaisesti, jolloin shamanistisen tekniikan käyttö muistuttaa vaikutuksiltaan suuresti esim. meditaatiota.

Shamanisti käyttää samankaltaisia menetelmiä kuin mitä perinteinen shamanismikin tuntee. Transsiin vaipuminen rummun tai erilaisten helistimien avulla, aliseen matkaaminen ja sieltä ohjeiden etsiminen ovat hyvin samantapaisia kuin aidoissakin perinteissä. Suurimpana erona - ja heikkoutena - on suullisten ohjeiden puuttuminen nykyshamanistilta. Shamanistilla ei ole sukupolvien kokemusta tällaisen menetelmän käytöstä, ja siksi transsikokemus saattaa jäädä hedelmättömäksi verrattuna perinteisen shamanismin harjoittajien kokemuksiin.

Monet shamanistit ovat kuitenkin onnistuneet kehittämään tekniikastaan toimivan ja shamanistisesta uskonnostaan elävän. Nämä shamanistit saattavat myös toimia yhteisön shamaaneina siinä mielessä, että he kokevat velvollisuudekseen tarjota tukeaan ympäröivälle yhteisölle. Yleensä tämä yhteisö on perhe, kaupunki, maa tai koko maailma, ja se saattaa olla itse tietämätön shamanistin toimista.

Menetelmät

Kuten edempänä on selvitetty, ei perinteinen shamanismi ole oikeastaan uskonto, vaan laajempi hengellinen ja kulttuurinen ilmiö. Uus- eli nykyshamanismi taas on lähinnä menetelmäkokonaisuus. Eräät yksittäiset menetelmät eli tekniikat kuitenkin edellyttävät nykypäivän länsimaiselta shamanistilta tietynlaista maailmankuvaa.

Shamanismin olennaisimpia tekniikoita on shamaanin matkaaminen ylisessä ja alisessa suorittamassa erilaisia tehtäviä. Nykyshamanismissa tämä edellyttää tietysti, että shamanisti hahmottaa maailman vähintään kolmikerroksiseksi; ylisen ja alisen välissä on ihmisten jokapäiväinen todellisuus.

Matkat mainittujen maailmantasojen välillä shamaani tekee vapaasielullaan eli unisielullaan. Nykyshamanismissa tämä edellyttää, että shamanistin maailmankuvaan kuuluu vähintään kaksiosainen sielukäsitys. On luonnollista olettaa erilliset henkisielu (jonka erkaantuessa ruumis kuolee) ja vapaasielu, koska shamaanin ruumis ei kuole matkojen aikana. Jos ihmisellä olisi vain yksi sielu/henki, sen poistuessa ihminen kuolisi, ja matkat olisivat mahdottomia.

Muinaissuomalaisessa shamanismissa henkisielun nimi on ollut "löyly" ja vapaasielun nimi "itse". Kun shamanistinen sielukäsitys sittemmin unohtui, siirtyivät sanat nykyisiin merkityksiinsä.

Sekä matkoillaan että myös normaalissa tietoisuudessa shamaani kommunikoi henkien kanssa. Shamaanin erottaa muista juuri hänen vaikutusmahdollisuutensa henkimaailman suhteen, ja kaikki shamaanin tehtävät uhraamisesta parantamiseen liittyvät henkien kanssa kommunikoimiseen. Nykyshamanismissa tämä edellyttää, että shamanistin maailmankuva on animistinen, eli hän uskoo että kaikella on sielu. Tästä seuraa, että shamanistille muodostuu harmoninen ja kunnioittava suhde luontoon ja kanssaihmisiin.

Shamanismi osana pakanuutta

Shamanismi ei määrää ihmisen jumalkäsitystä: shamanistisilla kulttuureilla yhteisiä ovat vain menetelmät ja suoranaisesti niistä seuraavat käsitykset, kun taas jumalkäsitykset vaihtelevat suuresti. Uskonto taas voidaan nähdä ensisijaisesti juuri jumalten kanssa kommunikoimisena, ja samalla se tietysti määrittää ihmisen jumalkäsityksen. Shamanisti voi siis yhdistää shamanismiinsa uskonnon, kunhan uskontoon sisältyvä maailmankuva ei ole ristiriidassa shamanismin edellyttämän maailmankuvan kanssa. Lopputulosta voidaan kutsua shamanistiseksi uskonnoksi.