Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Uuspakanuus on alati kasvava uskonnollisuuden suunta Suomessa. Luterilaisen kasvatuksen ote höltyy, kun tiedonsaanti helpottuu ja nuoriso oppii kyseenalaistamaan. Siinä missä silkka kapinointi auktoriteetteja vastaan johtaa yleensä keskiverto-ateistiksi kehittymiseen, johtaa kyseenalaistaminen taas pääsääntöisesti henkilökohtaiseen, harkittuun maailmankuvaan, jossa on sijaa myös uskonnolle. On mielenkiintoista, että nykynuori kyseenalaistaa "perinteiset" tapakristilliset arvot, muttei kuitenkaan siirry halveksimaan kaikkia uskontoja tai menneisyyttään. Uuspakanuus on tullut jäädäkseen, eikä siinä ole kyseessä nuorison kapinointi vanhempiaan vastaan, vaan aito halu löytää itselleen sopiva uskonnollinen polku. Tätä halua on kunnioitettava, jopa rohkaistava, sillä sen seurauksena yhä useampi meistä on elämässään onnellinen.

Se palopuheesta, sitten käytäntöön. Uuspakanuuden yleisin muoto on Suomessakin wicca. Ne, joita pohjoismainen mytologia kiinnostaa, ottavat asatrun omakseen. Satanismi, shamanismi, druidismi, thelema, seremoniallinen magia... lista on pitkä. Mutta missä on suomalainen muinaisusko, uussuomalainen pakanuus? Jostain syystä tässä maassa, jossa kansanperinnettä, myyttejä, tarinoita ja runoja on tallennettu ehkä eniten maailmassa, pakanuus haetaan jostain muualta.

Voi olla, että eksoottisuuden kaipuu on yksi tekijä tässä hämmentävässä kiinnostuksen puutteessa; mehän joudumme jo peruskoulussa pänttäämään naama vihreänä Kalevalaa, eikä kovinkaan inspiroivalla tavalla. Samoin peruskoulussa meille kerrotaan, että Kalevala kuvaa suomalaista muinaisuskoa, mikä on paitsi epätotta, myös yksi tekijä lisää tekemään koko aiheesta haukotuttavan. Meidät siis tylsytetään jo koulussa ja haemme luontevasti itsellemme sopivia, raikkaita uskonnollis-henkisiä tuulia Suomen rajojen ulkopuolelta.

Kuten kaikissa rekonstruoiduissa uskonnoissa, myös muinaissuomalaisen pakanuuden mukana kulkee loinen: kiihkokansallismielisyys. Uusnatsit ovat ottaneet jo suomalaisen muinaisuskon omakseen ja ikävä kyllä tulleet samalla pilanneeksi sen mainetta. Poliittisesti on väritetty myös maamme vanhoja symboleja, esimerkkeinä vaikkapa aurinkopyörä ja hakaristi. Etenkin netissä liikkuvan kannattaa olla varuillaan tämän poliittisesti sävyttyneen materiaalin varalta, ja siksi ehdottomasti kannatettavampaa onkin etsiä tietonsa kirjallisuudesta kuin netistä. Mutta jokatapauksessa todelliset tai keksityt uusnatsismikytkökset ovat osaltaan jo tahranneet suomalaisen muinaisuskonnon kasvoja, joten yksi syy uuspakanoille vältellä oman maan alkuperäisiä uskontoja löytyy varmasti siitä. Toisaalta, jumalat valitsevat omansa ja useimmiten valinta kohdistuu niihin meistä, jotka antavat arvoa jumalille. Uuspakanoiden tarve hakeutua omien jumaliemme luokse on maassamme häpeällisen vähäistä.

Uuspakanuus on kuitenkin herännyt maassamme todenteolla vasta viimeisen 10-15 vuoden aikana. Tätä ennen uuspakanuus oli melko tuntematon käsite ja sitä harjoittavat henkilöt olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Näin siis ainakin näennäisesti; samaan aikaan varjoissa hiippaili myös niitä, jotka kokivat termin "pakana" niin negatiivisena, etteivät halunneet tulla päivänvaloon, vaikka harjoittivat nykytermeillä käsitettävää pakanuutta. Oman käsitykseni mukaan hyvin monet esivanhempiensa uskontoa harjoittavat kokevat termin vieläkin vieraaksi, sekä Suomessa että muualla. On surullista, etteivät samoista asioista voimansa saavat ihmiset kohtaa vain yhden termin takia.

Syytä paniikkiin ei kuitenkaan ole. Uuspakanuuden tämänhetkinen trendikkyys on todennäköisimmin ohimenevä ilmiö, vaikka itse uuspakanuus ei sitä olekaan. Wiccasta voimme oppia sen mitä tapahtuu, kun uskonnosta ja sen riiteistä tehdään julkista omaisuutta; koko uskonto pirstaloituu ja muuttuu yhä hämärämmäksi ajan myötä. Rekonstruoidut uskonnot voivat säilyttää muotonsa ehyinä, mikäli niillä ei ryhdytä pelaamaan poliittisia tai sosiaalisia pelejä. Sikäli näyttäisi siis siltä, että mitä syrjemmässä uuspakanallisesta trendikkyydestä rekonstruoidut uskonnot pysyvät, sitä parempi.

Eli uussuomalaisen pakanuuden hidas herääminen johtuu varmasti eksoottisuuden kaipuun lisäksi myös jumaliemme itsesuojeluvaistosta. Jos ja kun uuspakanuus ei enää olekaan ihan niin in kuin nyt, saamme nähdä, kuinka syvässä pakanuus suomalaisissa pakanoissa todella kasvaa. Uskoisin myös, että nykyisen pakanapopulaation suhteellisen nuori ikä vaikuttaa uuspakanuuden trendeihin ja tämän populaation väistämätön ikääntyminen (ja ehkä jopa viisastuminen) taas tulee muuttamaan pakanuuden luonnetta tulevaisuudessa. Pakanat ovat siis vasta heränneitä, eikä pidä odottaa liikaa liian varhain.

Huolestuttavinta nykyisessä menossa on se, että ihmiset jotka kokevat omat juurensa tärkeiksi, valitsevat uskonnolliseksi polukseen asatrun (aasainuskon), eivät uussuomalaista pakanuutta. Asatrun viehätys piilee aivan ilmeisesti siinä, että se on valmiiksi koostettu uskontokokonaisuus, jonka voi omaksua ilman sen suurempaa tutkimustyötä. Uussuomalaisella pakanuudella tätä voimavaraa ei ainakaan vielä ole. Oppia kannattaa kuitenkin ottaa esimerkiksi liettualaisesta Romuvasta, joka on päässyt nykyiseen asemaansa silkalla sinnikkyydellä ja tahdonvoimalla. Tuo työ on vienyt vuosia, me olemme siihen nähden tuskin vielä aloittaneetkaan uussuomalaisen pakanuuden herättämistä.