Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Muinaisuskon vaiheet

Muinaisuskolla tarkoitetaan sellaista uskontoa, jota maassamme harjoitettiin puhtaan pakanallisina aikoina. Muinaisusko on ihanteellisen pakanallinen uskonto, jota ei ole olemassa ilman rekonstruoimista eli uudelleenkoostamista. Tämä tarkoittaa sitä, että turvaudutaan vertailevan uskontotieteen tuloksiin ja jätetään ulkopuolelle kaikki kristilliset ja myöhäiset vaikutteet. Tällaisessa uudelleenkoostamisessa ovat suurena apuna Fennoskandian, Pohjois-Venäjän ja Siperian kielisukulaistemme jopa nykyaikaan asti säilyneet uskomukset ja tavat.

Kansanuskolla taas tarkoitetaan sellaisia nykypäivään asti jatkuneita uskomuksia ja tapoja, jotka pohjaavat sekä muinaisuskoon että kristinuskoon. Kristillisiä vaikutteita alkoi tulvia nykyisen Suomen alueelle karkeasti noin tuhat vuotta sitten. Viimeistään tuolloin päättyi muinaisuskon kausi ja siirryttiin liukuvasti kansanuskon kauteen.

Elämme tuota kautta vielä tänäkin päivänä: jatkuvasti kansan uskomuksissa kristillisperäisen aineksen määrä lisääntyy ja pakanallisen (muinaisuskoon palautuvan) aineksen määrä vähenee. Teoreettisesti ajatellen kaukana edessäpäin häämöttää vaihe, jossa kansanuskokin loppuu, ja siirrytään sataprosenttiseen kristinuskoon.

Tarkoituksenamme kuitenkin on, ettei tuo vaihe koskaan koittaisi. Päinvastoin, teemme kaikkemme elvyttääksemme uudelleenkoostetun (rekonstruoidun) muinaisuskon.

Kansanusko on uussuomalaisessa pakanuudessa toissijaisessa asemassa muinaisuskoon verrattuna, johtuen juuri voimakkaasta kristillisestä vaikutuksesta. Esimerkiksi Martti Haavio on pystynyt johtamaan melko vakuuttavasti lähes kaikki Agricolan mainitsemat karjalaisten jumalat kristillisten pyhimysten nimistä. Tämä kertoo vain sen, että kansanuskon tuntemiin jumalten nimiin on suhtauduttava kriittisesti: ne eivät yleensä periydy pakanalliselta ajalta.

Sen sijaan jumalat pyhimysten takana ovat varmasti pakanallisia, mutta kristillisten kirkkokuntien tehokkaan propagandatyön seurauksena suurin osa jumalista yhdistettiin pyhimyksiin, ja jumalten alkuperäiset nimet unohdettiin. Kielitieteen avulla kansanrunoutta tarkastelemalla voidaan vanhoja nimiä ehkä jäljittää. Tähän asiaan palaan myöhemmin.

Koska uuspakanuuden voidaan ajatella olevan vastareaktio kristillisyydelle, on luonnollista, että moni suomalaisen muinaisuskon omakseen kokeva kurottaa kohti puhdasta muinaisuskoa. Tällaisille pakanoille kristillisväritteinen kansanusko on vain eräs apukeino aitopakanallisen uskonnonharjoituksen jäljittämisessä.

Vaikka kansanusko ei siis olekaan itseisarvoisesti merkittävä, on sillä kuitenkin tärkeä osa muinaisuskon uudelleenkoostamisessa: kansanusko on säilyttänyt myös paljon pakanallista pohjaa, ja tämän arvokkaan aineksen seulominen kristillisen ja muun myöhäisen vaikutuksen alta auttaa meitä luomaan yhä kattavamman kuvan muinaisuskosta.

Suomalaisen muinaisuskon nykymuodon harjoittajat eli uussuomalaiset pakanat joutuvat tekemään paljon niin älyllistä kuin intuitiivistakin tutkimustyötä uskontonsa eteen: valmista uskontoa kun ei mistään lähteistä löydy.

Kukaan ei ole toistaiseksi perustanut uussuomalaisen uskonnon kirkkoa, joka tiedottaisi, kuinka uskontoa harjoitetaan. Yksittäinen harjoittaja joutuu etsimään tiensä läpi vanhan ja uuden – ja usein keskenään ristiriitaisen – tiedon viidakon.

Tästä seuraa, että uussuomalaisten pakanoiden näkemykset saattavat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Jonkun uskonto voi perustua suoraan Kalevalan pohjalle, jonkun toisen taas Lapin ja Siperian sukukansojemme säilyneille pakanallisille perinteille.

Jälkimmäinen vaihtoehto tulee ymmärrettävämmäksi, kun huomataan, että mitä kauemmas taaksepäin ajassa mennään, sitä vähemmän voidaan puhua "suomalaisista". 2 000 vuotta sitten esimerkiksi varsinaissuomalaisten, hämäläisten, karjalaisten ja virolaisten esi-isät olivat suhteellisen yhtenäinen kansa. 4 000 vuotta sitten näiden esi-isät ja saamelaisten esi-isät olivat suhteellisen yhtenäinen kansa. Ja ehkä 6 000 vuotta sitten kaikkien uralilaisten kansojen – suomalaisista unkarilaisiin ja nenetseihin – esi-isät muodostivat suhteellisen yhtenäisen kansan.