Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Tai siltähän se tuntuu, osittain kyse on tietysti vain median jatkuvasta uutisvyörytyksestä. Mutta me, jotka kuuntelemme maata, myös tunnemme että jotain on muuttumassa. Tilanne ei ole niinkään uhkaava kuin se on kiehtova, ja tunnemme, ettemme voi - tai edes halua - vaikuttaa asioihin, voimme vain katsella.

Odotusta on ilmassa. On kuin vuoden kierto olisi nostettu potenssiin kymmenen, jotain massiivista on tapahtumassa, jokin aika päättymässä. Mutta alkaako sitten uusi aika, saammeko aloittaa alusta? Tuntuisi, ettei sitä kukaan tai mikään vielä tiedä.

Minä olen maannut sammaleen peittämillä kivillä nääntyneenä rakkaudesta maahan jalkojeni alla, olen tanssinut sen rytmissä, oppinut siltä, ottanut opikseni. Olen nähnyt jumalani metsässä, kuullut heidän äänensä ukkosen jylinässä, tuntenut heidät tuulena ja veden sivelynä ihollani. Miten minun käy, jos metsä tuhotaan, jos järvet ja meret saastutetaan, jos taivas pimenee? Kuolevatko jumalani sitten? Mikä olen minä sitten?

Tunnen olevani lähellä esivanhempiani tuntiessani huolta siitä, miten tämän maan käy. Tunnen niin siksi, että tajuan olevani tästä maasta, näiden juurten nostama ja ravitsema. Tiedän senkin, että levottomia aikoja on ollut aina, pelkoa ja huolta kaiken jatkuvuudesta. Mutta pelosta ja huolesta riippumatta kaikki jatkuu, on aina jatkunut ja tulee aina jatkumaan. Mikään ihmisen teko ei voi tuota elämänvoiman jatkuvaa liikettä pysäyttää. Tässä on lohtu ja tässä seisomme niin lähellä esivanhempiamme ja maan ydintä, kuin ikinä voimme. Jatkuvuus on taattu, koskaan emme voi sitä pysäyttää. Siinä on lohtu ja siinä on silta ymmärrykseen ja tyyneyteen.

Mielellämme jaottelemme asioita, pilkomme niitä ja saivartelemme niiden rajoista. Tämä on ainut mahdollisuus, jos haluamme antaa toisillemme rauhan ja oikeuden löytää henkilökohtaisen tasapainonsa; me emme saa raivopäisinä ajaa Yhtä ja Oikeaa Totuutta, sillä se olisi kaikkien tunnettujen jumalten pilkkaamista. Me emme ole jumalia. Emme itsellemme, mutta vastuumme kantamalla opimme, että voimme olla jumalia joillekin muille. Sen pitäisi riittää, meidän pitäisi sen kautta ymmärtää, että sanoillamme ja teoillamme on mahtia, meidän pitäisi varoa askeleitamme.

Ajoin kerran nuorella, koulimattomalla porolla. Se kiidätti minua pitkin järven jäätä, en voinut millään lailla sitä pysäyttää tai hidastaa. Tunne oli villi, täynnä elämänvoimaa, silkkaa riemua elämästä itsestään. Nykyaikaan kuuluu olennaisena piirteenä kiire, järjetön kiiruhtaminen ja asioiden kahmiminen, saavuttaminen ja hetkellisen euforian hakeminen. Vaikka tämä piirre on kuin poron hillitön juoksu järven jäällä, se ei johda meitä elämänvoiman lähteelle, vaan se estää meitä näkemästä sitä.

Minä en ole huolissani jumalistani, sillä he eivät ole huolissaan minusta. Minä en ole huolissani maasta jalkojeni alla, sillä juureni ovat tuossa maassa. Kun minä kuolen, juureni jäävät maahan ja maa elää minussa, nyt ja tulevaisuudessa. Aivan niin kuin keväinen kasvu korjaa talven tuhotyöt, niin koittaa uusi kevät kaikelle, mikä on. Ei samassa maailmassa, sillä joka hetki maailma muuttuu, mutta aivan yhtä arvokkaana ja aivan yhtä rikkaana.

Puhutaan eliölajien monimuotoisuuden heikkenemisestä, köyhtymisestä. Minun uskoni on, että elämänvoima hakee muotoaan ja tämän maan viisaus syntysijojaan. Kun olento kuolee pois, syntyy jotain uutta sen tilalle, syntyy jotain erilaista, jotain mitä emme ehkä osaa arvostaa yhtä paljon tai jota arvostamme enemmän. Tämä on minun uskoni jatkuvuuteen, minun reinkarnaatiotani.

Ei tietenkään ole vaikeaa huomata, että eliölajeja on jatkuvasti vähemmän eikä uusia synny. Mutta elämänvoima ei ole riippuvainen fyysisestä muodosta, se ei takerru muotoon. Elämänvoima on myös meissä, se tekee työtään meidän sydämissämme. Kun lajit kuolevat, minä näen elämänvoiman vahvistavan meitä, rakentavan meistä jotain uutta. On tärkeää ottaa se vastaan, on tärkeää osata luopua oikealla hetkellä, luottaa omiin jumaliinsa ja siihen muutosprosessiin, johon olemme syntyneet. Se muuttaa meitä, mikään ei jää ennalleen.

Tätä muutosta, tätä luonnon syklisyyttä, meidän pitäisi juhlistaa, ei aikaan ja paikkaan sidottuja päivänseisauksia ja -tasauksia. Tämä on maa, josta ravintomme saamme ja vaikka on tärkeää tiedostaa sen fyysiset syklit, on vielä tärkeämpää oppia luottamaan siihen, oppia luottamaan myös sen muutoksiin ilman että juuremme maasta irtoavat. Maa on elävä olento, elämänenergian muoto. Kun se muuttuu, jumalat pysyvät. Ja kun jumalat muuttuvat, maa pysyy. Meidän ei tarvitse ymmärtää elämänvoimaa arvostaaksemme sitä. Me olemme keskellä tätä elämän tanssia ja me opimme tanssimaan mukana.

Maan ytimestä minä olen tullut, maan ytimestä ovat jumalani tulleet ja maan ytimestä kumpuaa elämä, sellaisena kuin me emme sitä koskaan opi tuntemaan.