Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Köyri, keuri, keyri, köyry, kekri, kaikkia näitä sanoja käytetään puhuttaessa kekristä riippuen siitä, millä murrealueella eletään. Tässä jutussa käytän puhekieleen vakiintunutta sanaa kekri. Kekri on siitä mielenkiintoinen pakanallinen perinne, että sen juhlinta on säilynyt elinvoimaisena monin paikoin maaseudulla. Monesti sen juhlintaan on toki sekoittunut kristillisiä vainajainpäivän vaikutteita ja osin juhlan on syrjäyttänyt kokonaan joulu.

Valitettavan usein kuulee pakanoidenkin suusta, että kekri olisi suomalaisten oma Kuolleiden Juhla, Samhain. Näin asia ei kuitenkaan ole, vaikka juhlat sijoittuvatkin samoihin aikoihin ja pitävät sisällään samoja piirteitä. Kekri on satovuoden viimeinen päivä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä. Eli kyse on siis uuden vuoden ja talteen otetun sadon juhlasta, joka yksinään korvasi nykyisen joulun ja uudenvuoden.

Kekri on sijoitettu vasta 1800-luvulla marraskuun ensimmäiseen päivään, sitä ennen sitä on vietetty eri aikoihin eri paikoissa, riippuen siitä, missä ajassa kukin talo on syystyönsä saanut päätökseen. Tämä onkin ollut järkevä ajatus, jonka kalentereiden yleistyminen vääristi. Myöhemmin kekri sijoitettiin marraskuun ensimmäiseen lauantaihin. On helppo ymmärtää, että kristillisen vainajainpäivän yhteyteen sijoitettu kekri osittain sekoittui tämän kanssa ja aiheutti myöhemmin tutkijoille kosolti hämminkiä juhlan alkuperästä ja ajankohdasta.

Kekri-niminen jumala on myös ilmeisesti ollut olemassa, joskaan hänestä ei ole juurikaan tietoja saatavilla ja on myös mahdollista, että kyseessä onkin vain kirjallisten lähteiden väärinkäsitys. Mutta Kekrin kerrotaan olleen erityisesti karjansuojelija ja hänen toimenkuvaansa on kuulunut kaikista talon elikoista huolehtiminen ja häntä on pyydetty avuksi myös teurastuksen yhteydessä. Luonnollisesti Kekriin on liitetty myös muu maanviljelys, satokauden loppua kun on juhlistettu hänen nimensä alla. Toisista maanviljelyksen jumalista Kekri poikkeaa kuitenkin juuri sillä, että muita jumaluuksia ei ole yhdistetty niin tiukasti karjanhoitoon.

Kekrin vietto

Se, miten kekrinä on käyttäydytty, on ollut hyvin tarkkaa, sillä kyse on siitä herkästä ajasta, kun joku loppuu ja uusi alkaa. Suomalaisessa perinteessä sellainen aika on ollut pyhää, vaarallista. Karjan menestystä on yritetty taata mitä moninaisimmilla teoilla. Seuraavan vuoden ilmoja, syntyviä karitsoja ja muita tapahtumia on ennustettu mm. leivän paistosta ja palaneista oksista. Kekriaamuna piti herätä ajoissa, pimeän aikaan ja lämmittää tupa ja pitipä vielä ennen päivän valkenemista ehtiä syödäkin, parhaimmillaan yhdeksän kertaa!

Kekriaamuna taloon saapui köyripukki, joka oli nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut mies, jolla oli usein pukin sarvet ja nokka. Jos taloa ei vielä köyripukin saapuessa oltu lämmitetty, pukki suutahti ja ryhtyi rikkomaan uunia. Näin hän saattoi tehdä myös silloin, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa, viinaa ja/tai kahvia. Useimmiten köyripukki sai haluamansa heti. Kun sitten köyripukki oli kiertänyt koko kylän, hän oli jo melkoisessa humalassa. Tämä tietysti varmisti osaltaan tulevan vuoden hyvän onnen. Joskus keyripukkeja ja keyrittäriä oli useita, joten humala ja ähky ei ollut aina liiallinen.

Yleinen tapa on ollut kekrilampaan teurastus. Lampaan liha syötiin tarkasti, eikä sisälmyksiä ja luita saanut jättää heitteille, vaan ne tuli haudata lammaskarsinan maahan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Samaan tyyliin uhrattiin myös lehmiä ja vuohia. Kekrilampaan syönnin lisäksi syötiin kosolti muutakin ja erityisesti isäntäväen piirissä viinalla oli hyvin suuri merkitys. Itse asiassa isännän tuli olla mahdollisimman suuressa humalassa, jotta seuraavan vuoden viljasato onnistuisi. Ruokaa oli pöydässä koko päivän ja kaikki taloon saapuvat saivat osansa kestityksestä, joten emännän tuli vastaavasti olla hyvinkin selväpäinen...

Kekrileikit ja -koristeet ovat liittyneet maanviljelykseen ja karjan hyvinvointiin. Hyvin monet näistä leikeistä ja koristeista ovat siirtyneet jouluperinteisiimme salakavalasti. Näiden perinteiden jäljitys ja tarkkailu on mukavaa puuhaa pakanalle: On viihdyttävää katsella, kun kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset täysin riemurinnoin toteuttavat pakanallisia tapoja! Kekriin liittyi aina myös keinuminen ja kiikkuminen, jota siivitettiin erilaisilla kekrilauluilla. Juhlan yleistunnelma oli aina iloinen.

Kekrin nykyisyys

Onneksemme viime vuosina kekrin vietosta on kiinnostuttu uudelleen ja monin paikoin vanhoja perinteitä elvytetään koko kylän voimin. Kekrin vietosta on tullut yhteisöllisyyttä lisäävä tekijä etenkin maaseudulla. Nuoremmat ihmiset ovat innostuneet viettämään tätä juhlaa myös kaupungeissa. Kenties kekri edustaa muinaissuomalaista uskontoa parhaimmillaan ja puhtaimmillaan; siihen ei ole otettu liikaa kristittyjä vaikutteita ja sen vietto on ollut sangen samankaltaista ympäri maata. Vielä ei ole myöskään liian myöhäistä kysellä vanhemmilta ja isovanhemmilta muistikuvia kekrin vietosta, utelias kyselijä saattaa yllättyä, kun tiukasti helluntailainen mummo innostuu kuvailemaan lapsuutensa perinteitä.

"Yx, kax, kolm, neljä, ann ilonen olla,
kosk suru tulee, ann hänen mennä
Ei aina kekriä pestä,
Ei aina tupia pestä,
Ei aina höyky,
Ei aina möyky,
Ei aina wiina flaskusa löyky;
Kosk juomme hywä oltta,
niin mahdam tupakkaa polttaa;
isken siis walkiat taulaan,
ja wirwoitan kaulaan,
ja wihdoin iloisest laulan."

(Mythologia Fennica)