Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Jumalisto koostuu tavallisesti pikkuhiljaa niistä jumalista, joilla on ihmiselle asiaa. Jumalat asettuvat omalle paikalleen uskonnossa ja tulevat tutuksi henkilökohtaisten elämysten kautta. Eri elämäntilanteissa hyvin erityyppiset jumalat saattavat tulla ihmiselle tutuiksi, tavallista on vaikkapa raskaana olevan naisen läheisyys jonkun tietyn maanjumalattaren kanssa; raskauden edistyessä tästä yhdestä jumalattaresta saattaa tulla esiin useita eri puolia.

Jumalat löytyvät siitä ympäristöstä, jossa elämme. Tätäkään ei pidä ottaa kirjaimellisesti, sillä yleinen uskomus esimerkiksi sukulaiskansoillammne on se, ettei mikään haltija, henki tai jumala viihdy kauaa paikassa, jossa se ei voi olla yhteydessä maahan. Kaupunkilaistuneet uussuomalaiset joutuvat siis vähintäänkin raahautumaan lähimpään puistoon, jos mielivät kohdata jumalia. Tavallisimmin puistoistakaan ei jumalia kuitenkaan löydy, ja olohuoneisiin tai parvekkeille jumalat eivät tule. Tämä on intuitiivisesti selvä asia.

Luontoyhteys on siis olennaista. Kaupungeissa elävät voivat kyllä vallan mainiosti tutustua luonnonilmiöiden jumaluuksiin, sillä myös kaupungissa sataa, paistaa ja ukkostaa. Kaupungeissa nämä luonnonilmiötkin kuitenkin laimentuvat, siksi on syytä tutustua samoihin ilmiöihin myös keskellä korpea. Ukkosmyrsky peltojen keskellä on hieman toista kuin keskellä Helsinkiä.

Voimme myös löytää jumalamme luonnosta: vanhat metsät vaikuttavat olevan erityisen otollisia paikkoja tähän, samoin kalliot, lähteet ja muut mahdollisimman luonnontilaiset paikat. Suomenjuuristen jumalien paikantamisessa on melko olennaista olla kompastumatta omaan tarpeeseemme löytää jumaluuksia. Me emme luo jumalia luontoon, he ovat aina olleet siellä. Siksi tarkoitushakuinen metsästys tyyliin "etsinpä mehtästä sarvekkaan jumalan" on väärä lähtökohta, jos tarkoituksena on muodostaa henkilökohtaisia jumalsuhteita, eikä niinkään brassata kavereille pakanuudellaan. Mieli kannattaa siis pitää avoimena ja vastaanottavaisena; omat jumalat antavat kyllä kuulua itsestään.

Yhtenä tapana ottaa yhteyttä jumaliin voidaan pitää myös jumalien kutsumista. Tällä ei tarkoiteta juuri mainittua tarkoitushakuisuutta, vaan jumaluuksien kutsumista nimien avulla. Silloin, kun löydetyt jumaluudet ovat paikallisia ja nimeämättömiä, on mahdollista, etteivät he koskaan ilmoitakaan nimeään - eikä sillä ole niin väliäkään.

Mutta jos halutaan luoda yhteys johonkin tunnettuun jumaluuteen, kuten vaikkapa juuri Tapioon, häntä kutsutaan nimen avulla. Tapiosta ei tässä tapauksessa kannata muodostaa etukäteen oletuksia, vaan häntä kutsutaan ilmentymään omana itsenään. Toimivuudeltaan tämä tekniikka on melko hyvä silloin, kun jumaluutta kutsutaan oikeassa paikassa; Tapiota on esimerkiksi hyödytöntä yrittää löytää rakennustyömaalta.

Nimetty jumaluus ei välttämättä ilmaise itseään heti kutsuttaessa, vaan hän saattaa ilmaantua esiin vasta paljonkin myöhemmin, kun kutsuja on oikeassa paikassa. Jumalia tarvitsee pääsääntöisesti kutsua vain kerran, kutsu on "voimassa" sen jälkeen tarvittaessa vuosia.

Nykyinen kulttuurimme ei välttämättä ymmärrä uskontoa, jota ei harjoita kuin yksi ihminen, tai jumaluuksia, joiden nimiä ei tiedetä. Suomenjuurinen pakanuus on henkilökohtainen lähtökohta, eikä sitä ole tarpeen jakaa kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi kokea jumaliamme samoin kuin me, ja vaikka paikalliset jumaluudet voivat ilmaista itsensä useammallekin henkilölle, ei silti ole tarpeen millään lailla levittää uskontoaan.

Pakanuudessa käännytys on vieras asia, ja erityisesti henkilökohtaisissa uskontokokonaisuuksissa on oltava sen verran herkkä, ettei sillä lähde brassailemaan kenellekään. Yksilölliset elämykset eivät jakamisesta välttämättä parane, ja vaarana on herkkyyden pirstoutuminen sanojen ja muotojen alle. Puhuessamme elämyksistämme joudumme pukemaan kokemamme loogiseen asuun, ja tällöin tulemme myös kahlinneeksi elämyksemme keinotekoiseen muotoon. Lisää hiljaisuuden voimasta kirjoituksessa Hiljainen tie.