Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Uuspakanuuden jumalkuva ja yhteisöllisyys

Koska nykyajassa on jostain syystä pystyttävä perustelemaan 'taantuminen' esivanhempien uskontoon muille ihmisille, kehittyy pakanoille helposti hyvä väittelytaito ja he osaavat perustella uskontonsa järkisyillä; samaa ei voida sanoa esim. kristityistä. Mutta kun puhutaan jumalista, menevät pasmat usein sekaisin; jumaluuksia kun ei voi perustella järjellä tai logiikalla. Mikäli ei tyydytä vain ajattelemaan, ettei jumalia ole olemassakaan, sijoitetaan ne tuohon kaikenkattavaan alitajunnan kenttään, symboleiksi. Niin kutsuttu taikausko, menneen maailman yksinkertainen usko ilman järjellisiä perusteluja ei tunnu älykkäästä, hyvin koulutetusta ihmisestä houkuttelevalta ja sitä vältellään.

Jälleen kerran syy on löydettävissä kristinuskosta. Kristinusko perustuu puhtaasti uskolle, ei faktoille. Pakanuudessa koetaan esimerkiksi vuoden kierron siivittämät juhlapyhät (seisaukset ja tasaukset) luonnollisemmiksi kuin keinotekoiset vapahtajien syntymäjuhlat. Samoin pakanuudessa ajattelua ajaa eteenpäin ihmisen kuuluminen maailmaan sen luontevana osana, ei ihmisen tarve tavoitella taivaita ja pyrkiä maailmasta pois. Uuspakanuus onkin luonteeltaan vastakristillistä ja on erittäin vaikea löytää yhtymäkohtia kristinuskon ja uuspakanuuden väliltä.

Yhtymiä kuitenkin löytyy kristinuskon ja vanhan pakanuuden väliltä. Kristinusko on tällä hetkellä kokemassa muutoksia, jotka muuttavat sen luonnetta paremmin sopivaksi modernille ihmiselle, eli siitä on tulossa itse asiassa uuskristillisyyttä. Uuskristillisyyden synty on pitkälti samanlainen kuin uuspakanuudenkin; tarpeen synnyttää vanhan uskon käsitysten kiinteys ja arvomaailman painotuserot. Nykyään esimerkiksi kirkko on suuressa paineessa hyväksyä naispappeus ja homoliitot, vaikka näiden hyväksymistä ei itse kristinopin mukaan tulisikaan sallia. Kristinuskoa siis muokataan sitäkin vastaamaan nykyisiä vaatimuksia. Voidaan myös väittää, että hengellisyys on kristinuskossakin korostunut entistä enemmän; yksilölle halutaan tarjota tyydyttävä henkinen polku.

Sekä vanha pakanuus että kristinusko ovat olleet alkuperäisissä muodoissaan yhteisöllisiä uskontoja. Vanha pakanuus keskittyi yhteisön toimeentuloon ja kristinusko taas tämän yhteisön pitämiseen kurissa ja herran nuhteessa. Siinä missä pakanuudessa pääpaino oli nöyryydessä jumalten edessä, kristinuskossa tuo nöyryys oli tarpeen kirkon ja sen edustajien edessä (jotka puolestaan kantoivat mukanaan Koston Jumalan arvovaltaa). Tässä lieneekin se tärkein asia, jossa kristinusko menee metsään pakanan mielestä; poliittisuus otti vallan uskonnollisuudelta. Kristinusko on sikäli onnistunut kuitenkin työssään paremmin, että sen jumalkuva on aina näihin päiviin asti pysynyt kiinteänä ja muuttumattomana. Näinä aikoina ihmiset haluavat kuitenkin korostaa yksilöllisyyttä yhteisöllisyyttä enemmän, joten sekä pakanat että kristityt ovat ryhtyneet muokkaamaan myös jumalkuvaansa henkilökohtaisten mieltymysten mukaiseksi.

Mutta se uuspakanallinen jumalkuva, miten se eroaa vanhapakanallisesta vai eroaako se? Ei eroa välttämättä niin suuressa määrin kun voisi kuvitella. Jumalat pysyvät samoina, mutta jumalsuhteet väljentyvät, väljähtyvät voisi jopa sanoa. Nykypakana voi uskonnossaan huomioida esim. viljan jumalia, mutta hänen suhteensa näihin on huomattavasti irrallisempi ja kevyempi kuin vanhojen pakanoiden. Siten myös painotus muuttuu ja jumalien tehtäväkenttä laajenee/supistuu.

Uuspakanat etsivät jumaluutensa intuitiivisesti, eivätkä välttämättä pitäydy omassa kulttuurissaan. Itse asiassa tendenssi on juuri päinvastainen; jumaluudet ja uskonnot haetaan edelleen mieluummin mahdollisimman kaukaa kotikonnuilta. Pahimmassa tapauksessa otetaan esim. suomalainen jumala ja asetetaan se kelttiläiseen tai egyptiläiseen maailmankuvaan. Tämä kielii luonnosta vieraantumisesta, itse maaperän hukkaamisesta, eikä ole uuspakanuuden parhaimpia kehityssuuntia. Voidaan nähdä, että tiedon lisääntynyt saanti on osaltaan johtanut siihen, ettei enää mielletä itseään paikkaan sidottuna.

Vanha pakanuus on sananmukaisesti kuitenkin maahan sidottua. Pakanuuden jumalat elävät konkreettisesti maassa ja sen ilmiöissä. Kuten tiedämme, henki on vapaa liitelemään, joten henkisyyden korostaminen johtaa aivan luontevasti maayhteyden kadottamiseen. Silloin, kun aletaan puhua luonnostakin symbolien kautta, on menetetty yhteys maahan ja siten myös sen jumaluuksiin.

Vanhapakanallinen jumalkuva

Esivanhempamme olivat pakanoita. Kaikkien esivanhemmat olivat pakanoita. Nuo pakanat elivät luonnosta ja sen ehdoilla, tasapainossa sen kanssa. Heidän arkinen ympäristönsä muodosti heidän uskontonsa ja jumaluutensa. Jumalat ja haltiat koettiin konkreettisina olentoina, jatkuvasti läsnä olevina. Heidän kunniakseen järjestettiin juhlia ja heitä huomioitiin arjessa eri tavoin; tavoitteena tällä uskonnollisuudella oli fyysishenkinen tasapaino kaikkien olentojen kesken.

Hyvin usein kuulee pakanoiden nykyään valittavan, että yhteys vanhaan pakanallisuuteen on katkennut. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi se olisi katkennut. Vanhat jumalat elävät maassa itsessään, eikä tuo maa ole kadonnut mihinkään. Monesti pakanat puhuvatkin vanhoista tavoista, rituaaleista ja niiden merkityksistä. Nämä ovatkin suureksi osaksi kadonneet, mikä on tietysti harmillista. Näiden tapojen perään haikailu on tietysti harrastus sekin, mutta tavat eivät ole vieneet jumalia mennessään. Keskittyminen uskonnon ulkoiseen toimintaan sen sisällön oivaltamisen sijaan on vääristynyttä pakanuutta. Pakanat ovat itse valinneet kuolettaa uskontonsa jo siinä vaiheessa, kun ovat ryhtyneet palvomaan jumalia, joihin heillä ei ole yhteyttä tavoin, joiden olemusta he eivät käsitä.

Jos oletetaan esimerkiksi, että minä ryhdyn osoittamaan huomiotani metsän kuninkaalle, Tapiolle, mutta teen sen esivanhemmistani poiketen henkisellä painotuksella, jää tuo jumala minulle vain symboliksi, eteeriseksi teoriaksi metsänjumalasta. Kun haluan oppia Tapiosta lisää, luen kirjoja. Tällöin pönkitän entisestään ahdistavan jäykkää ja kuollutta jumalkuvaa. Jumaliin, jotka elävät maassa, on otettava yhteys ensisijaisesti maan kautta, ei hengen.

Voidaankin väittää, että uskonnot ovat suurelta osin nykyään harrastuksia. Henkilökohtaista jumalsuhdetta ei ole, eikä sitä halutakaan, vaan keskitytään uskonnon rituaaleihin ja ajatuksiin. Tämä painotusero muuttaa niin radikaalilla tavalla ihmisten suhdetta luontoon ja sen jumaliin, että valitus vanhojen uskontojen jatkumon katkeamisesta on todella aiheellinen. Sen katkeaminen on kuitenkin itseaiheutettua ja vapaaehtoista. Jos tyytyy harrastamaan uskontojen kuoria ja täyttämään ne henkisellä pääomallaan, mikään ei tule muuttumaan. Jos sen sijaan viskaa huolella säilytetyt kuoret rohkeasti pois, tyhjentää mielensä henkisestä kehityksestään ja aloittaa uskonnollisen elämänsä solmimalla elävän jumalsuhteen, voidaan puhua taas pakanuuden jatkumosta. Vanhat jumalat ovat elossa, mutta uuspakanoita heistä ei koskaan tule.