Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Jumalien sijoittaminen moderniin maailmankuvaan ei ole alun alkaenkaan helppoa. Osittain kysymys siitä, MISSÄ jumalat sijaitsevat jätetään joko kokonaan kysymättä tai ryhdytään ateistispohjaiseen vääntöön siitä, ettei jumalien olemassaoloa voi tieteellisesti osoittaa.

Yksi yleinen vastaus kysymykseen on sekin, että jumalat ovat kaikki ja siis kaikki jumaluus. Joku mieltää vieläpä jumaluuden vain itsessään, ei itsensä ulkopuolella. Tässä artikkelissa ei pyritä lähtemään lainkaan tällaiselle teoreettis-filosofiselle tasolle, koska sille lähteminen ei tavallisesti tuo juupas/eipäs -väittelyjä kummempia tuloksia, ja lopulta jokaisen jumalkäsitys on kuitenkin vain hänen itsensä asia. Sen sijaan tutkitaan sitä suurinta eroa, joka nykypakanoiden jumalsuhteessa on esivanhempiensa jumalsuhteeseen, ja esittämään lopuksi asiasta omia näkemyksiä.

Uuspakanuuden synty

Nykyään pakanat ovat (ihannetapauksessa ainakin) suurimmalta osalta hyvin koulutettuja, sivistyneitä ja älykkäitä nuoria ihmisiä, joiden pakanuus on lähtenyt liikkeelle joko passiivisesta tai aktiivisesta kristinuskon vastustuksesta. Kristinuskon kiinteä ja järkkymätön jumalkuva koetaan ehkä juuri siksi pakanoille vieraaksi, koska tarve asettua mahdollisimman kauas kristinuskosta on niin suuri. Pakanuus jatkumona muinaisuskonnoille on tällaisessa tapauksessa mielenkiintoinen valinta uskonnolliseksi kehykseksi.

Näkisin yhden suurimmista syistä pakanuuden valitsemiseen olevan puhtaan ja korruptiovapaan maailmankuvan etsintä. Koetaan, että kristinusko ja muut yksijumalaiset uskonnot ovat jo perusteiltaan paitsi epäluonnollisia myös poliittisesti korruptoituneita, eikä moderni ihminen näe niissä mahdollisuuksia yksilöllisiin näkemyksiin tai hengelliseen tiehen. On tärkeää huomata, että pakanoilla on yleensä jo ennen pakanoiksi ryhtymistäänkin monipuolinen maailmankuva ja varmuus siitä, ettei kristinuskon tarjoama maailmankuva ole heitä varten.

Vielä viime vuosisadalla oli kristinuskosta eroon pyrkiville luontevin valinta ryhtyä ateisteiksi, sillä kuilu ihmisen ja uskonnon välillä koettiin leveäksi. Kristinusko onnistui aikanaan karsimaan vanhat tavat ja uskonnot niin täydellisesti, että niiden silkka olemassaolo muuttui myytiksi. Vaikka älyllisyys siis ryhtyi sanelemaan ihmisten maailmankuvaa, kristinusko nähtiin yhä ainoana Uskontona, eikä muinaispakanuutta otettu edes mukaan uskonnollis-hengelliseen pohdiskeluun.

Jossain vaiheessa tarve löytää kylmän ateismin rinnalle kristinuskon ulkopuolisia hengellisiä polkuja kuitenkin kasvoi. Tällöinkin niitä haettiin lähinnä kaukaisesta idästä tai länsimaisesta filosofiasta; muinaiset pakanauskonnot koettiin edelleen taikauskoisiksi ja barbaarisiksi. Pikkuhiljaa kansantaruista alettiin löytää yhä kasvavassa määrin pohdiskelun aihetta ja lopulta ennakkoluuloton pohdiskelija löysi tiensä myös vanhoihin luonnonuskontoihin ja niiden tarjoamaan maailmankuvaan.

Muinaisuskonnot olivat kuitenkin tunnultaan väkevämpiä kuin modernit, hengelliset uskonnot. Luonnonuskonnot eivät olleet irrotettavissa alkuperästään ja niiden harjoittajien elämäntavasta, siksi moderni ihminen tuli luoneeksi niiden pohjalta uuspakanuuden. Uuspakanuuden tärkein ero vanhaan pakanuuteen verrattuna on sen hengellinen painotus. Nykyihmiset elävät urbaanissa ympäristössä ja heidän mahdollisuutensa kokea luontoyhteyttä on rajallista. He eivät tee päivittäin työtä, jonka he kokisivat erityisesti liittyvän uskontoonsa, eivätkä he koe olevansa yhtä suurissa määrin riippuvaisia luonnosta kuin luonnonkansat. Siksi uuspakanuus sai sisällökseen hengellisen eheytymisen etsimisen, luontoyhteyden palauttamisen urbaanille ihmiselle edes jossain muodossa. Henkisyys oli toki läsnä myös vanhassa pakanuudessa, mutta uudessa pakanuudessa se on saanut pääosan.