Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Äkkiseltään vaikuttaa oudolta, että muinaissuomalaisten suullinen perintö vaikenisi nykyajassa. Meillä ei kuitenkaan enää ole jäljellä suullisen perinnön ylellisyyttä, jatkumo on siinä katkennut auttamattomasti. Kun kirjoitustaito yleistyi, tarinankerronta jäi kirjoituksen varjoon, ja suusta sydämeen siirretyt sanat unohtuivat.

Kirjalliseen muotoon laitetut tarinat, myytit ja elämykset eivät koskaan voi vastata täysin itse asiaa. Kirjoitus noudattaa tiettyjä kielen sääntöjä ja lainalaisuuksia, joiden takia kirjallinen teos on aina vain varjo siitä elämyksestä, jonka inspiroimana se on syntynyt. Maamme tavat ja perinteet eivät olleet kiinteitä, vaan niitä sovellettiin luovasti eri tilanteissa. Tästä lähtökohdasta katsoen uskonnollisen perintömme kirjaaminen ylös saattoi olla viimeinen naula elävän perinteen arkkuun.

Emmekö voisi siis nyt herättää suullisen perinteemme henkiin? Osaksi voimmekin. Voimme esimerkiksi aloittaa tarinankerronnalla, yhteisillä tarinoilla ja myyteillä, joita etevimmät meistä osaavat muokata vaikuttavaan ja elämykselliseen muotoon. Voimme olla ylpeitä juuristamme, nostaa pakanuuden arvostusta ja lisätä sen noteeraamista validina uskonnollisena tienä eri tavoin. Voimme tuottaa materiaalia muille uussuomalaisille pakanoille ja kommunikoida heidän kanssaan. Voimme vahvistaa identiteettiämme ja rakkautta omiin jumaliimme.

Tietäjälaitos korvasi aiemmat spontaanimmat shamanistiset perinteet ja siirsi uskonnollisen elämän hallinnan "papistolle". Uskonnon ohjat eivät enää olleetkaan ihmisen omassa kädessä, ja hän tuli huomaamattaan riippuvaiseksi tietäjistä. Tämä vei jotain meiltä pois. Kun tietäjät kuolivat, kuoli liian suuri osa uskonnollista ja maagista perintöämme, jotta tieteentekijöiden kokoama tieto olisi enää voinut olla ehyttä.

Suullinen perintö on hauras. Kun ihmisiltä siirrettiin uskonnon ydin papiston käsiin, heille itselleen jäivät vain kuoret ja oletus siitä, ettei perinteitä tarvitsekaan ymmärtää; riittää kun tietäjä tietää, mitä tekee. Kun tietäjät siis kuolivat, jäljelle jäivät vain nuo kuoret, ei ymmärrystä sisällöstä.

Tietäjälaitos saattoi siis osaltaan toimia vanhoja uskontojamme vastaan riistämällä ihmisiltä henkilökohtaisen jumalyhteyden ja sydämen uskonnon. Kun ihmisten sydämissä ei ollut jumalten valoa, kuoli uskontokin tietäjien myötä. Tämä on se tilanne, josta uussuomalainen pakana lähtee liikkeelle.

Ei ole olemassa mitään valmista, mitään varmaa, ja kaunis muinaispakanuutemme on iäksi mennyttä. Koskaan emme lakkaa suremasta sitä, mutta suomalaisella sisulla tartumme kuokanvarteen ja ryhdymme kääntämään jälleen kyistä peltoa. Jumalat eivät kuolleet tietäjien mukana, heidät on vain löydettävä uudelleen ja herätettävä. Kun emme enää voi tukeutua suulliseen perinteeseen emmekä tietäjiin, kaivamme perintömme tästä maasta esiin omin käsin.

Voimme tänä ihmeellisenä aikakautena siirtää valtavia määriä tietoa hujauksessa toiselle puolen maapalloa. Voimme kirjoittaa sormenpäät verillä tekstiä sähköpostitse ja kotisivuille, voimme tunnin aikana siirtää useamman uskonnon perusteet käytännössä kenelle tahansa, joka viitsii ne lukea. Nykyään suullisen perinteen tilalla on siis yhä kirjallinen ja myös sähköinen perinteiden siirto.

Kirjallinen perinne puoltaa paikkaansa sähkökatkojen aikana, sähköinen taas ajan nakertaessa kirjoja tomuksi. Kumpikaan näistä perinteen siirtotavoista ei kuitenkaan auta tiedon siirtymistä sen paremmin aivoihimme kuin sydämeenkään. Se valtava tiedon määrä, jolla olemme joka hetki ympäröityjä, on kaksiteräinen miekka; tieto ei itsessään kykene siirtymään kenenkään tajuntaan, ja sen suuri määrä tekee siitä ristiriitaista ja itseään tuhoavaa. Olen tavannut inmisen, joka pystyi luettelemaan ulkomuistista kaikki kreikkalaiset jumalat ja puolijumalat, mutta joka ei tuntenut heistä yhtäkään ja eli elämänsä vailla jumalaa.

Tiedonsiirto ei siis ehkä nykyisyydessä olekaan kovin olennainen osa pakanuutta, kuten eivät ole uskonnon ulkoiset muodotkaan. Meillä on riittävästi tietoa saatavilla, mutta sydämessämme ei silti välttämättä ole rakkautta jumaliimme ja yhteyttä luontoon. Tämän yhteyden palauttamiseksi tarvitsemme rohkeutta kohdata jumaluutemme itse, sellaisina kuin todella olemme. Pakanuus ei ole pyhimysten temmellyskenttä sekään, ja pakanoita vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin ihmisiä, esimerkiksi juuri roolien omaksuminen ja yksinäisyyden pelko. Siksi pakanallekin voi olla vaikeaa mennä metsään vailla pelkoa ja roolia, omana itsenään. Se on kuitenkin tarpeen tehdä, jos haluamme seistä emmekä madella jumaliemme edessä.

Henkilökohtaisen jumalsuhteen kanssa eläminen voi olla joskus pakahduttavan vaikeaa. Meillä on sosiaalisesti rakennettu tarve jakaa kokemamme jonkun kanssa, ylistää elämystämme ja nousta sen avulla korkeampiin sfääreihin. Tuntuu hankalalta, ettei esimerkiksi oma elämänkumppanimme tunne jumaliamme, ettei edes hänelle voi asiasta puhua.

Kyseessä ei kuitenkaan ole kielto siitä, ettei jumalista ja omista uskonnollisista elämyksistä saisi puhua kellekään. On kyse siitä, ettei se ole välttämätöntä, ettei puhuminen asiasta auta ymmärtämään sitä sen paremmin. Kun meillä on tasapainoinen uskonto, hyvät jumalsuhteet ja positiivinen asenne elämään, se näkyy kaikessa minkä teemme.

Sen sijaan, että puhuisimme jumalistamme, voimme vain antaa jumaliemme kulkea mukanamme, voimme tehdä koko elämästämme heidän ylistystään. Ja jos se vaatii hiljaisuutta, me olemme hiljaa. Hiljaisuuden keskelläkin tunnemme jumalamme ja luonnon ympärillämme ja voimme olla varmoja siitä, että esivanhempiemme uskonto elää ja voi hyvin.