Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Sana "hiisi" on samaa alkuperää kuin saamelaisten "seita" ja sen merkitys on sama; kivinen palvonta- ja uhripaikka. Karjalaiset kutsuivat uhrilehtojaan hiisi-nimellä ja sana laajeni myös tarkoittamaan kivisten paikkojen haltijoita ja lopulta – jumalaa. Perkelismi-osion kirjoitus Tapio ja Hiisi paneutuu Hiiden alkuperään eri näkökulmasta.

Hiisi on suosittu hahmo kansanperinteessämme, ja sen ympärille on kehitetty tarina poikineen. Hiiden väki on ollut varsinainen suurperhe: Hiidellä on mm. ollut yhden tai useamman vaimon lisäksi liuta lapsia, koira, kissa ja jopa lintuja (ampiaiset). Hiisi on asunut – yllätys – kivisessä linnassa syvällä synkässä kuusimetsässä. Hiiden väki ja Hiisi itse on saanut niskoilleen melko lailla paljon kristillissävytteistä propagandaa; Hiisi on ollut ennen kaikkea paha ja ilkeä peikko, joka on väkensä kanssa juonitellut ihmisten pään menoksi. Merkillepantavaa on kuitenkin näiden "paha hiisi" -tarinoiden yleistyminen nimenomaan kristinuskon yleistymisen aikaan. Jos ajatellaan, että hiisi-sanalla on tarkoitettu nimenomaan pyhää paikkaa, on tuskallisen selvää, mistä lähteestä hiidellä pelottelu juontaa juurensa; puhtaasti omana spekulaationani vain; mikä olisi parempi tapa saada pakanat pois uhripaikoiltaan kuin "ilkeä hiisi" siellä väijymässä?

Hiisi on saattanut olla joskus vain uhripaikka, ei oma jumalansa tai haltijansa. Uhripaikat ovat kuitenkin aina tietyntuntuisia, keskenään yhtä voimallisia. Eikö jo tämä tunnelmalataus kerro jostain, eikö se rakenna pikkuhiljaa itselleen persoonaa; jumaluutta? Hiisi on todella olemassa, oman kokemukseni mukaan ainakin. Joillekin Hiisi on uhripaikka, toisille ehkä haltijatyyppi, minulle oli luontevinta omaksua Hiisi jumaluutena.

Hiisi kuvataan usein Tapion pimeänä puoliskona, synkkien metsien ja kivisten paikkojen jumalana, muodoltaan paljolti Tapion kaltaisena, mutta synkempänä, jopa peikkomaisena. Hiisi on pitkä, tumma ja kantaa päässään kuusenrisuista kruunua. Hiidestä löytyy paljon kirjallista tietoa, joka on keskenään ristiriitaista ja osittain varsin epäuskottavaakin. Miksi ihmeessä kansa olisi palvonut ja rakastanut jumalaa, joka vain janosi heidän vertaan? Suomenjuurinen pakana joutuu joskus etsimään jumalansa tiedon sijasta taidon avulla, ja Hiiden kohdalla olen joutunut tekemään juuri niin.

Olen aina kokenut kivet ja kalliot olennaisina, ikivanhoina ja jumalallisina. Siksi Hiiden löytäminen ei tullut minulle yllätyksenä, mutta sen olemuksesta perillepääseminen osoittautui hankalammaksi kuin luulin. Tapio, joka ohjasi minut ensin hiisipaikoilleen, on suorasukainen, selkeä jumaluus. Tapion olemus on yhtä metsän kanssa, ja metsänhän me tunnemme. Mutta mitä on kivi, mitä on kallio? Se ei synny, se ei kuole, ei hengitä eikä liiku. Kuljemme vakaan peruskalliomme päällä ajattelematta sitä juurikaan, arvostamatta sitä. Ensimmäinen Hiiden jäljille johtava oivallukseni oli se, että metsä, vanhakin metsä (ja niin ollen myös Tapio) seisoo kallion päällä. Syvällä, hyvin syvällä puiden juurien ja paksun maakerroksen alla on kallio.

Kun vanha kansa kerääntyi palvomaan jumaliaan hiisipaikoille, he olivat tuon alkukallion laella, sananmukaisesti alkumaassa. Hiisipaikat olivat luonteva valinta palvonnalle ja uhritoimituksille, sillä ne olivat vanhempia kuin metsä itse, jumalten synnyinsijoja. Uhrilehdoista puhuttaessa unohdetaan usein kivi ja kallio kokonaan; huomataan vain puun juurelle jätetty uhri, huomaamatta että uhrin alla on yleensä kivi, eikä uhri olekaan kunnioituksen osoitus vain puulle, vaan myös kivelle.

On luontevaa hakeutua metsässä korkealle paikalle, aukiolle. Vähänkin herkkä pakana löytää hiisipaikkansa miltei vahingossa, luottamalla vain jalkoihinsa. Siellä, kallion uurteisella iholla seisoessa voi sulkea silmänsä ja pyytää Hiittä paikalle. Hiidelle annetaan uhri sopivaan kallionsyvennykseen tai kivenkoloon ja jäädään odottamaan. Kämmen kalliota vasten voi tuntea kiven kylmyyden muutoksen, lämmön, jopa kuumuuden säteilyn, kuin kaikki kesän aikana paistanut aurinko olisi kallion sisällä varastossa. Kallio jalkojen alla onkin elävä, liikkeessä ja joustava. Hiisi ei välttämättä ilmaannu selvänä hahmona, hänet saattaa vain tuntea kiven elämässä. Monet alkujumalista ovat tällaisia, hahmottomia ja nimettömiä, kesyttämättömiä.

Hiiden väki on todennäköisesti ollut samanarvoinen ilmaisu kuin metsän väki; kaikissa Tapiolan olennoissa on hitunen Tapiota, samoin kaikissa Hiitolan olennoissa on siis hitunen Hiittä itseään. On selkeää erotella Agricolan tapaan Tapio hämäläisten ja Hiisi karjalaisten metsänjumalaksi, mutta oman kokemukseni mukaan he sopivat mainiosti myös samaan jumalistoon: onhan molemmilla selkeästi omat tehtävänsä. Tapio on elämän ylläpitäjä metsässä, kasvun jumala, Hiisi taas pitää huolta kalliosta ja kivistä, varmistaen tuon elämän perustan. Tapio on aurinkoinen jumala, kuin mänty, Hiisi taas viihtyy valottomassa kuusikossa.

Hiisi erillisenä jumaluutena on paitsi luonteva, myös tarpeellinen nykypäivänä. Metsien tuhoaminen ja rahantekoon valjastaminen voi koitua Tapion kohtaloksi, mutta samaan aikaan myös kallioita räjäytellään ja kiviä louhitaan yhä kasvavassa määrin; nakerramme omia juuriamme, peruskalliota, jolla seisomme.