Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Muinaissuomalaisessa maailmassa eli monenlaisia olentoja, joita nykyihminen ei tunne. Kotia hallitsivat haltijat, joista myöhemmin alettiin käyttää ruotsalaisperäistä nimitystä tonttu. Tonttu-sana istuikin hyvin suomalaisten kielenkäyttöön, mutta nykyään sanalla on kokonaan muita merkityksiä, jotka sellaisenaan eivät ole omiaan käytettäväksi haltijoiden kohdalla. Siksi käytän tässä vain termiä haltija.

Tämänkin termin kirjoitusasu on tärkeä; kirjoitettuna muotoon haltia sillä yleensä viitataan fantasiahahmoihin, kun taas muodossa haltija sana on ollut käytössä todella pitkään juuri siinä merkityksessä kuin pitääkin.

Muinaissuomalainen käsitys oli, että kaikella on oma haltijansa; ihmisillä, eläimillä, puilla, kasveilla, kivillä, lähteillä jne. Myös ihmisen rakentamilla rakennuksilla, kuten aitoilla, navetoilla ja riihillä, oli oma haltijansa, joka usein etsittiin jo ennen rakentamisen aloittamista. Haltijat olivat luonnon sielu, hengenkipinä kaikissa sen osasissa. Haltijoilla oli paitsi tarvittavat taidot isännöidä hallitsemaansa osasta, myös kyky esimerkiksi auttaa vaikkapa eksynyttä ihmistä - tai eksyttää hänet pahemmin.

On otaksuttavissa, että haltijat olivat esivanhemmillemme merkittävämpiä kuin varsinaiset jumalat, tai jokatapauksessa yleisempiä ja arkeen kiinteästi liittyviä. Haltijat kun olivat läsnä aivan kaikessa. Niinpä muinaissuomalainen ihminen koki luontevaksi kommunikoinnin haltijoiden kanssa, eli tavallaan symbioosissa niiden kanssa. Me voimme vain ihmetellä sitä haltijakansan runsautta, jonka yhteydessä esivanhempamme elivät.

Koska perinteen ylöskirjaaminen tapahtui kirkonmiesten toimesta ja vähintäänkin toivomisen varaa jättävin menetelmin, kaikkea haltijakansan monimuotoisuutta emme saa koskaan selville. Kirjallisuutta kuitenkin löytyy silti paljon ja vaikka esimerkiksi Agricolakin sekoitti iloisesti toisiinsa haltijat ja jumalat, voidaan totuudensiemeniä löytää yllättävistäkin paikoista.

Luonnonhengistä ja -haltijoista yleensä on kirjoitettu paljon, mutta muinaissuomalaiset haltijat jäävät helposti nykyisten, "tolkienilaisten" haltioiden varjoon. Muinaissuomalainen haltija ei ollut pitkä, vaalea ja kaunis, eikä haltijoiden lauluäänestäkään ole mitään takeita. Yleensä haltijat muistuttavat hallitsemaansa paikkaa tai asiaa; sauna- ja riihitontut ovat noesta mustia, tai saunatonttu saattaa olla putipuhtoinen ja naispuolinen.

Yleensäkin sukupuoli vaihtelee melko vapaasti haltijoiden kohdalla, eikä erityisiä nais- tai miesvaltaisia aloja tunneta. Keittiössä hääräävä haltija on silti yleensä nainen, samoin navetassa. Jotkut (= miehet) uskovat siihen, että naispuolinen haltija talossa tai navetassa on huono merkki, mutta tästä ei voine tehdä mitään sääntöä, sillä pahansisuisuus ei liity sen enempää ihmisen kuin haltijankaan sukupuoleen, vaan persoonaan. Etenkin ihmisasumuksissa elävät haltijat omaavat hyvin vahvan persoonallisuuden, kun taas esimerkiksi metsän haltijat jäävät usein havainnoijalta eteerisemmiksi.

On tärkeä muistaa, että toisinaan esivanhemmat jäävät kodin haltijoiksi. Sukulaishaltijaksi ryhtynyt esivanhempi on todellinen siunaus, tai riesa, riippuen talon asukkaiden sopeutumisesta. Kodinhaltija, olipa sitten sukua tai ei, on viime kädessä aina se, joka määrää tahdin. Yhdestäkään kodista, jonka haltijan saa suosiolliseksi, ei puutu lämpöä ja tunnelmaa, ja syntyypä tällaisessa kodissa myös parempaa leipääkin. Kerrostaloihin eivät haltijat helposti asetu, mutta toisinaan niitä saattaa ilmaantua antiikkihuonekalujen mukana, ja jos ne viihtyvät, ne asettuvat sananmukaisesti taloksi. Haltijat haluavat ympärilleen paljon puisia kalusteita tai esineitä. Muovisissa esineissä eivät haltijat viihdy.

Suomenjuurinen pakana lähtee havainnoimaan haltijoita samaan tapaan kuin jumaliakin. Haltijoita on paljon, edelleen, joskaan niiden nimet eivät löydy yhtä helpolla. Hanteilla on yksinkertaisempi (ja ehkä toimivampikin) maailmankuva: vesissä elää vedenhaltija, metsissä metsänhaltija - ja kaikkialla voidaan käyttää tällaista yksinkertaista nimitystä täälläkin. Nykyajalle on liiankin tyypillistä jäädä kaipaamaan nimiä, merkityksiä ja yksityiskohtia, ja ehkä juuri siksi meidän tulisi keskittyä vain asiaan, ei määrittelyyn.