Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Jostain syystä vuosi vuodelta korostuu pakanapiireissäkin koon merkitys. Enää ei ole tärkeää, mitä pakanauskontoa harjoittaa vaan se, kuinka laaja tuo uskonto on tai on ollut. Rekonstruktionalistiset uskonnotkin keskittyvät lähinnä Rooman (nova roma) ja Kreikan (hellenismi) ja näiden alueiden nk. suuruuden aikaan, jolloin uskonnollisuuskin oli näyttävää ja suurta. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että näiden suurien pakanauskontojen tavat ja tarinat on kirjattu aikanaan huolellisesti ylös, eikä rekonstruktio ole siksi kovin vaikeaa. Tälläkin hetkellä ihmiset joka puolella maailmaa etsivät uskonnollisia juuriaan ja pyrkivät löytämään luonnollisesti yhdenmukaisen, selkeän tradition asuinalueeltaan.

Onko tällaisia yhdenmukaisia traditioita, maanlaajuisia uskontoja todella siis ollut olemassa? Kun puhutaan nk. sivistyksen aikakauden pakanuudesta, varmasti on. Mutta entä me vähemmän sivistyneet Pohjolan villit? Onko yhtenäistä pakanauskontoa ollut olemassa vai ei, sillä ei näytä olevan suurta merkitystä niiden ihmisten silmissä, jotka haluavat löytää tällaisen helposti omaksuttavan, yhtenäisen tradition. He tuntuvat ajattelevan, että jos sitä ei ennestään ole, sitten vain keksitään sellainen. Nykyään, kun käsityksemme uskonnosta on pitkälti suurten maailmanuskontojen muovaama, voidaan jopa ymmärtää tarve löytää jotain yhtenäistä ja suurta myös pakanarintamalta.

Kuinka pitkälle sitten aiemmin eläneet uskonnot olivat todella uskontoja? Se ainakin on varmaa, ettei todennäköisesti kukaan esivanhemmistamme tiennyt harjoittavansa uskontoa, saatika sitten käyttänyt koko sanaa. Oli kysymys ihmisten arkielämään ja rutiineihin sulautuneista tavoista, jotka vaihtelivat alueittain ja ammattikunnittain, jopa elinympäristön ulkomuodon perusteella (kts. Maan vaikutus jumalistoon). Saamelaisten kohdalla on esimerkiksi merkillepantavaa, että termiä "uskonto" käytetään nykyäänkin vain puhuttaessa kristinuskosta; vanhoilla jumalilla ja tavoilla ei nähdä samanlaista muotoa kuin järjestäytyneillä uskontokunnilla.

Vaikuttaa siltä, että melkeinpä ainoastaan kristinusko erottelee uskonnon ja elämän toisistaan, pitäen ihmisen arkista elämää jollain tavalla vääränä, syntisenäkin. Tällaista piirrettä ei ole havaittavissa kovin monessa muussa uskonnossa ja nykyään esimerkiksi luterilainen kirkko pyrkii jälleen liittämään yhteen uskonnon ja elämän. Jotkut uuspakanalliset uskonnot ovat kuitenkin hairahtuneet kauaksi alkuperästään ja on syntynyt nk. olohuoneuskontoja, joiden pääasiallinen painotus on huvituksessa ja aikuisten ajatusleikeissä. Pakanuudenkin kohdalla voidaan puhua kestävästä kehityksestä ja sen ohella voidaan mainita siis myös kertakäyttökulttuuri. Esimerkiksi sellainen pakanauskonto, joka koostetaan "kaikesta jännästä" ja vaatii harjoittajaltaan tietynlaista pukeutumista tai musiikkimakua (esim. teiniwicca), edustaisi tällöin jälkimmäisiä ja vastapainona olisi sinnikkäästi ja arvokkaasti rekonstruoitu Romuva.

On päivänselvää, ettei aiemmin maailmassa ole ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin arkisen elämän ja uskonnon erotteluun. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi ihmiset kääntyivät täälläkin kristinuskoon hitaasti ja nihkeästi: kristinusko ei yrittänytkään olla osa elämää, vaan päinvastoin ehdotti maallisen elämän hylkäämistä. Kristinuskon jumala ei ollut maan jumala ja vasta kun häneen liitettiin ukkosenjumalan kasvot ja olemus, saavutti uskonto suosiota kansan keskuudessa.

Se "uskonto", mitä täälläkin harjoitettiin, on ollut hyvin vahvasti liitoksissa silloiseen arkielämään; viljelyyn, karjanhoitoon, metsästykseen sekä luonnonvoimiin. Ylimaalliselle jumalalle ei ollut tilausta, kaikki oli maallista ja luonnollista. Otetaan esimerkiksi vaikkapa juuri maanviljelykseen liittyneet uskomukset ja rituaalit. Maanviljelystaikoja tehtiin usein, niitä tekivät kaikki, ne koettiin osana normaalia elämää. Ihmiset eivät missään vaiheessa viljan tai karjanhoidon jumalia kunnioittaessaan ajatelleet harjoittavansa uskontoa, kyse oli täysin arkisesta käytännöstä, johon ei liittynyt juurikaan mystiikkaa. Jumalia ja haltioita kunnioitettiin, koska niiden koettiin huolehtivan - kukin omalta osaltaan - luonnon ja ihmisen tasapainosta. Ne eivät välttämättä olleet ihmisen yläpuolella, enemmänkin tasaveroisia, vaikkakin ne hoitivat töitä, joihin ihminen ei pystynyt omilla toimillaan juuri vaikuttamaan.

Näitä tapoja ei voida enää harjoittaa alkuperäisessä muodossaan, sillä ihmiset ovat vieraantuneet itse maasta melko tavalla, eivätkä enää koe sitä jokapäiväisenä, arkisena (mutta elintärkeänä) asiana. Rekonstruoidulle pakanuudelle on tässä todellinen haaste; kuinka soveltaa vanhat tavat ja käsitykset nykypäivään?

Mitä maanviljelyksen tai karjanhoidon jumalia kunnioittaa siis kaupungissa elävä pakana nykyään? Ruoka tuodaan ulkomailta tunnistamattomaksi pakattuna supermarkettiin, josta pakana sen ostaa. Eikö hän ole silloin liian kaukana itse viljelykierrosta ymmärtääkseen esim. sadonkorjuun todellisia ulottuvuuksia? Sillä kaupunkilaispakana ei välttämättä ole koskaan elämässään tutustunut viljelyyn omakätisesti, puhumattakaan siitä, että hän konkreettisesti ymmärtäisi olevansa riippuvainen tuon viljelyn onnistumisesta.

Mutta olisiko tällaisten vanhojen tapojen käyttöönotto sittenkin mahdollista, mikäli ihmiset muuttaisivat elintapojaan? Vanhat viljelytaiat on jo otettu uudelleen käyttöön, mikäli ne nyt ovat koskaan ehtineet hukkuakaan, mutta ei suinkaan pakanoiden taholta. Maalle muuttavat nuoret ovat perustaneet yhteisöjä ja kartoittaneet alueen perinteitä. He eivät yleensä kutsu itseään pakanoiksi, vaan harjoittavat vain maanviljelyä vanhoilla menetelmillä. Luomuviljely ja omavaraisuus ovat mielestämme uusia asioita, mutta jos tutustumme tarkemmin esim. vanhoihin viljelyoppaisiin, huomaamme, että kyse on vanhastaan tutuista asioista, jotka perustuvat maalaisjärkeen, eivät ideologiaan.

Nämä "uudisasukkaat" eivät kuitenkaan välttämättä välitä siitä, onko joku perinne aito, paikallinen tai kristinuskon myötä kehitelty tyhjä toiminto. He saattavat onnellisesti yhdistellä hindulaisuutta, kristillisyyttä ja suomalaisia perinteitä, kooten niistä itselleen eklektisesti sopivan kokonaisuuden. Myös erilaiset kylätoimikunnat saattavat elvyttää vanhoja perinteitä, joihin kuitenkin helposti sekoittuu luterilaisia elementtejä. Sehän sopii, mutta näiden ihmisten harjoittamansa perinne ei voi koskaan olla osa sitä suomalaista perinnettä, mitä täällä on aikanaan harjoitettu, sillä harjoittajien maailmankuva on edelleen liian erilainen.

Kadonneen tradition metsästys

Hämmennystä saattaa aiheuttaa sekin ilmeinen asia, että monesti esim. Kalevalaan viitataan uskonnollisena kirjana, joka kuvaa juuri sitä pakanauskontoa, jota täällä on harjoitettu. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä vaikka osa runoista on alkuperäistä materiaalia, runokokonaisuus on koottu myöhemmin kirjailijan itsensä toimesta, sillä tavoitteena oli antaa yhtenäinen kuva suomalaisesta muinaisuskosta, tosin kristillisin painotuksin. Lisäksi eri puolilta maata kerätyt runot eivät enää voi antaa validia kuvaa minkään alueen pakanuudesta, mikäli ne yhdistetään toisiinsa alkuperästä riippumatta. Kalevalan nykymuotoon muokkaamisen tarkoituksena oli lähinnä yhtenäisen kansallisen identiteetin luominen, identiteetin, jota on kuitenkin helppo hallita ja joka kunnioittaa auktoriteetteja. Kalevalan runot on huolella seulottu ja valittu nimenomaan tämä tarkoitus päämääränä. Sen lisäksi kristillisyyden kanssa ristiriidassa olevat runot karsittiin armotta pois, sillä rivien välistä piti voida lukea: "Pakanuuden aika on ohi".

Suomalaista perinnettä kehutaan hyvin muistiinlaitetuksi. Näin varmasti onkin, mutta ajan saatossa poliittiset, ideologiset ja taiteelliset näkökulmat ovat muokanneet hajanaista materiaalia melkoisesti ja siksi aidon tunnistaminen falskista vaatii rankalla kädellä karsimista ja erityisen hyvää intuitiota. Yhdenmukaisen pakanauskonnon metsästystä vaikeuttaa sekin, että paikallisia jumaluuksia ja haltioita on ollut paljon, kaikki ovat toimineet keskenään hyvässä järjestyksessä. Yhden alueen perinteeseen lainaaminen toiselta alueelta saattaa siis sotkea alkuperäisen tasapainon ja samalla myös viedä järjen koko perinteestä.

Eli muinaissuomalaisen pakanuuden tutkija on tavallaan lähtöpisteessä, on osattava kyseenalaistaa niinkin tärkeäksi koetut auktoriteetit kuin esim. juuri Kalevala. Jos yksilö todella haluaa ottaa maamme perinteestä selvää, on hänen uhrattava asialle sekä vaivaa, aikaa että rahaa. Toisaalta se, että olemme puolueettoman tutkimuksen alkupisteessä, antaa valtavasti toivoa odotettavissa olevista positiivisista yllätyksistä, perinteistä ja tiedoista, joita emme ehkä tienneet koskaan olleenkaan. Toisaalta vastassa saattaa olla myös tuhoutuneen tiedon ylitsepääsemätön muuri, puolittain tahallaan hävitetty perinnetietous, jota emme ehkä saa koskaan takaisin.

Pakanalle jää nykyaikana kolme vaihtoehtoa "perinteisen" uskontonsa valinnassa: hän voi valita paikallisen perinteen (jos sellaisen löytää), joka on kyllä läpeensä "aito", muttei välttämättä nykyelämään sovitettavissa, hän voi valita sovelletun suomalaisen perinteen, joka luodaan vanhoista elementeistä, mutta jonka muoto on täysin uusi tai sitten hänen on etsittävä uskontonsa ulkomaisista valikoimista.

Suomenjuurinen pakanuus edustaa sovellettua muinaissuomalaista pakanuutta eli uussuomalaista pakanuutta. Koska suomenjuurisen pakanan lähtökohta on intuitio ja henkilökohtainen yhteys maamme jumaliin, on helppo koostaa yksilöllinen pakanauskonto, muttei edelleenkään yhtenäistä, koko maan kattavaa pakanauskontoa. Toisaalta - esivanhemmillamme ei olisi ollut sille tarvetta, miksipä olisi meilläkään?