Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Esivanhemmat - tai oikeammin esisuku - ovat olleet olennainen osa milteipä kaikkia alkuperäisuskontoja. Muinaissuomalainen pakanuus ei ollut tässä suhteessa mikään poikkeus, vaan esisukua palvottiin ja palveltiin täällä paljon. Suku nähtiin kokonaisuutena, jossa osa ihmisistä oli kuolleita ja osa eläviä.

Kuollut ihminen ei siis ollut millään tasolla "poistunut" paikalta, mutta hänen nähtiin ehkä olevan kuoltuaan enemmän yhtä esisuvun kanssa kuin elävien. Kun ihminen kuoli, oli hyvin tärkeää huolehtia hautaamisriiteistä (ennen 1000-lukua polttamisesta) huolella, sillä niiden turvin vainaja joko pääsi tai ei päässyt osaksi esisukua. Hutaisten kohdeltu vainaja ei ehkä koskaan päässyt takaisin sukunsa yhteyteen ja saattoi häiritä eläviä monin ikävin tavoin. Muinaissuomalainen ihminen rakasti ja pelkäsi vainajiaan yhtäaikaa. Käsitys siitä, että väärin kohdeltuna vainajan henki saattoi kostaa vääryyden eläville, oli yleinen.

Eräs muinaissuomalainen näkemys on ajatus siitä, että kuollut pysyi "persoonana" kuolemansa jälkeen muutaman vuoden tai niin kauan, kun hänet muistettiin. Vasta tämän jälkeen kuollut siirtyi osaksi esisukua, joka taas todennäköisesti käsitettiin laajempana kokonaisuutena kuin varsinainen suku. Esivanhemmat-sanalla viitattiin siis yleensä mannun väkeen, vainajien väkeen. Vainaja-sanaa itsessään käytettiin kaikista kuolleista näiden nimien sijasta, esimerkiksi muodossa "ukko-vainaja". Tämä johtui siitä, että kuolleen nimen kutsumisen katsottiin voivan suututtaa hänen henkensä.

Esivanhemmat nähtiin eräänlaisina haltijoina; he pitivät esimerkiksi vahtia siitä, että tapoja noudatettiin. Kun muinaissuomalainen ihminen sai tunteen, että häntä katsellaan, ei ollut epäilystäkään siitä, että kyseessä olivat juuri vainajien henget. Vainajien hengille myös uhrattiin siinä missä jumalillekin, ja jotain kunnioituksen määrästä kertoo se, että usein juuri esivanhemmat, eivät siis jumalat, saivat lämpimäiset leivästä, ensimmäisen korjatun viljaerän, juuri teurastetun lampaan jne. Siinä missä jumalat pitivät maailmaa pystyssä, esisuku piti perhettä ja sukua yhdessä.

Suomenjuuriset pakanat joutuvat kulttuuriltaan miltei kokonaan unohtuneen perinteen eteen; meillä vielä koristellaan hautoja jonkin verran ja viedään vainajille tervehdys juhlapäivinä, mutta sekin tapa tuntuu olevan hiipumassa, kun yhä useampi haluaa mieluummin polttohautauksen. Tämä hautaustapojen trendin muutos on sekin mielenkiintoinen asia; osapuilleen täsmälleen tuhat vuotta sitten vainajien polttamisesta luovuttiin ja siirryttiin hautaamiseen. Mutta miten uussuomalainen pakana sitten kunnioittaa vainajia?

Ongelmia tämän pohtimiseen tuo sekin, että useimmat kuolleet lähisukulaisemme ovat olleet kristittyjä, ja äkkiarvaamatta pakanan eteen nousee yllättävä kysymys: onko oikein palvoa kristityn vainajan henkeä pakanallisesti? Tämän dilemman yli pääsee kun muistaa, ettei yksittäisiä vainajia juuri palvottu ennenkään, vaan palvonnan kohteena oli nimenomaan tuo mannun väki, sen kokonaisuus ja yhteys eläviin.

Toinen asia, joka tuottaa ongelmia on se, jos oma sukumme sattuu olemaan epämiellyttävä; pitääkö meidän silti kunnioittaa sitä? Tässä on itseasiassa kyseessä täsmälleen sama asia kuin edellä: yksittäisiä vainajia ei palvota, eivätkä vainajien persoonallisuudet siksi aiheuta ongelmia. Suomalaisille on aina ollut tavallista, ettei kuolleista saa koskaan puhua pahaa, ja tämä sitkeä uskomus voidaan nähdä avaimena myös esisuvun hahmottamiseen: mannun väkeen liittyneet vainajat eivät ole enää persoonia, joten heillä ei ole myöskään eläneen persoonan vikoja.

Mannun väki ylläpitää niitä hyveitä, tavoitteita ja puhtaita näkemyksiä, jotka ovat ikäänkuin vainajien yhteenlasketun viisauden summa. Esivanhempamme antavat meille voimaa silloin, kun tunnemme itsemme pieneksi ja heikoksi; voimme tuntea olevamme jotain enemmän kuin pelkästään oma persoonamme, osa kuolleiden ja elävien ihmisten yhteisöä.

Suomenjuurinen pakana voi totutella esisuvun ajatukseen käymällä sukulaistensa haudoilla ja pohtimalla asiaa sieltä käsin. Onko oikein, että pidämme vainajamme tarhattuina hautausmaille, jossa meillä ei ole edes vapautta halutessamme puhua heille? Ovatko vainajat todella siellä kuopassaan, vai vaikuttavatko he elämäämme yhä jollain lailla? Miksi emme rakentaisi kotialttaria, jonka kautta voisimme tervehtiä heitä aina halutessamme, miksi meidän pitäisi tulla hautausmaalle sitä tekemään?

Entä voisimmeko etsiä erillisen uhrikiven tai -puun, jonne veisimme uhreja mannun väelle? Nykyaikaan tuskin soveltuvat enää eläinuhrit, mutta pitäisivätkö esivanhempamme vaikkapa itseleivotusta ruisleivästä, jonka leipominen sinälläänkin on jo perinteiden ylläpitämistä?

Vainajien henget kuuluvat myös suomenjuuriseen pakanuuteen, mutta toisin kuin olemme huonoista kauhunovelleista lukeneet, heitä ei "manata" esiin tai pakoteta toimimaan kutsujan käskyläisinä. Vainajilta ei koskaan pyydetä mitään, sillä he osaavat työnsä muutenkin. He pitävät meistä ja suvustamme huolta, ja me olemme itse jatkumoa heille, osa heitä. Suomenjuurinen pakana kunnioittaa vainajia yhtä paljon kuin hän kunnioittaa itseään ja päinvastoin.